Kahden viikon tauon jälkeen Esikoinen meni hoitoon eli sain tänään pitkästä aikaa viettää Omaa Aikaa. On niin helppoa olla vain Vauvan kanssa kotosalla, saa imettää rauhassa, kukaan ei hypi ja pompi sängyllä samaan aikaan tai karju täyttä päätä. Vauva saa kerrankin nukkua päiväunia rauhassa ilman että Esikoinen kaivaa raskaimmat kenkänsä eli talvikengät jalkaan ja komppaa täysillä Vauvan pinnasängyn vieressä. Toisaalta tämmöinen kaksi kertaa viikossa hoito on siinäkin mielessä ihana asia, että ei kerkiä tulla ikävä tuota tuholaista. Hoitotäti yritti tänään taas ehdotella, että jos toisin Esikoisen hoitoon huomennakin, tässä kuussa kun jää taas runsaasti hoitopäiviä käyttämättä. Kieltäydyin kunniasta, kyllä Esikoinen on huomenna kotona. Ja hyvä olikin, Mies yllätti ja kertoi töistä palattuaan, että onkin ottanut huomiseksi ylimääräisen vapaapäivän. Ihanaa!
Lunta
Tyrmistyksekseni jouduin kaivamaan auton tänään lumikasan alta, taivaalta on taas satanut tuota kammottavaa valkoista töhnää. Eikö nyt jo vähitellen alkaisi riittää? Ei enää yhtään huvita ruveta kolailemaan pihaa maaliskuun loppupuolella... Onneksi täällä ei sentään olla niin etelässä, että lumisateiden myötä ajotaito katoaisi ihmeen kaupalla. Uutiset ovat taas olleet karua kuultavaa, kyllä pääkaupunkiseudulla osataan pistää autot rusinoiksi...
Kevät ja kasvit
Joka ikinen kevät iskee jostain hulluus, jonka innoittamana katselen kauppojen siemenvalikoimia ja mietin mitä kaikkea kivaa tuonne pihamaalle voisikaan laittaa. Olen päättänyt vakaasti, että tänä keväänä - jos joskus kevät koittaa - pidän pintani ja lopetan moisen hullutuksen. Mitä järkeä on yrittää kasvatella vaikka mitä, kun lyhytpinnaisena jossain vaiheessa innostus lopahtaa ja lopputulokseen asti ei koskaan päästä?
Meillä piha rapistuu rapistumistaan. Häpeällistä tunnustaa, mutta viime kesänä jouduimme käyttämään välillä viikatetta! liian pitkäksi venähtäneen ruohikon taltuttamiseksi. Olikin tosi kypsää hommaa ensin hiki päässä heilua viikatteen kanssa, haravoida sitten tukot ja lopuksi vielä ajaa ruohonleikkurilla koko höskän päältä. Huoh, vannon ja vakuutan, että tänä kesänä ei käy niin...
Kasvimaani on aina hillitöntä rikkaruohoviidakkoa. Samoin kukkapenkit... Onnistuin tappamaan jopa tyrnin poikapensaan. Sinänsä hyvä, suku himoitsikin noita pihamaan tyrnejä antaumuksella joka kevät jo, päästiinpähän siitäkin riesasta. Vuosi pari ja pistän tasaiseksi tyttötaimetkin... *hioo kirvestä* Ainoat jotka tuntuvat menestyvän ovat 50 vuotta vanhat omenapuut, jotka jaksavat sinnikkäästi puskea omenaa joka ikinen vuosi. Kärrää siinä sitten pusikkoon kottikuormallisia pudonneita omenia. Inhottavinta on kesinä jolloin pihlajanmarjakoi tuhoaa kaiken sadon syömäkelvottomaksi. Samoin marjapensaat tuottavat ihan hulluna satoa. Törkeästi jätän keräämättä marjat, vaikka jotkut vihjailevat, miten kaikki pitäisi saada talteen. Ovat niitä ihmisiä jotka itkevät jokaisen korpimetsässä hukkaan menneen eli keräämättä jääneen mustikankin takia? Minähän en marjoja turhaan jaksa poimia pakkaseen ja heitellä niitä sieltä pois, kun eivät oikein mene mehuna. Tai ehkä menisivät jos tekisin mehua suhteella kilo marjoja kilo sokeria... Tai kaksi kiloa?
Huonekasvitkin olen jo aikaa sitten onnistunut tappamaan. Välillä äitini suureksi harmikseni pelasti kasveja henkihieveristä taas kitumaan ennen väistämätöntä kuolemaa, mutta nyt olen saanut onnistuneesti tapettua jokaisen vihertävän piipankin talon sisältä. Ihme ja kumma mies ja lapset voivat vielä hyvin? Kukoistavat jopa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti