Kommuuneista ja kamala äiti

Jiipelius kirjoitti eilen huumorilla kommuuneista. Mutta ehkäpä siellä huumorin takana piilee joku totuuden siemenkin. Eipä ole yksi tai kaksi kertaa kun olen toivonut, että asuisi vähän lähempänä irkkiystäviä, olisi tosi mukava tapailla kahvittelun ja varsinkin lasten yhteisten leikkituokioiden (lue energianpurkutapahtumien) merkeissä. Tai joskus auttaakin edes vähän kun seinät kaatuu päälle.

Samassa talossa asuminen ei oikein tuntuisi luontevalle, olisihan se kamalaa, että talo vaan raikaisi, kun komentelisin Esikoista tai huutaisin kauhunhuutoja kuten tässä pari päivää sitten kun Esikoinen hyväkäs nosti Vauvaa. Eikä Esikoisen äänekkäitä raivareita kai kestäisi kukaan? Mutta muutama talo samassa pihapiirissä olisi unelmaa, jokaisella olisi oma möykkärauha. ;)

Siinäpä olisi mukava nuokkua muiden äitien kanssa hiekkalaatikolla ja parantaa maailmaa puheilla. En tosin tiedä onnistuisiko kommunointi sanallisesti, on niin kauan tullut naputeltua näppistä jo. ;) Hätä keinot keksii, meillähän olisi langaton verkko eli tukena voisi käyttää myös kannettavia - mikä langaton verkko se semmoinen olisi, joka ei toimisi myös hiekkalaatikolla?

Vaikka neuvomiset onnistuvat yllättävän hyvin myös irkissä, niin vielä paremman tuloksen saisi varmasti aikaan, jos kiikuttaisi hikisesti väännetyt sukantekeleet neulegurun hellään huomaan. Pullantuoksuinen kotiäiti -vuorotkin voisi jakaa, aikaa säästyisi vähän tärkeämpäänkin. Keskellä talorykelmää pitäisi tietenkin olla ISO pyykkitupa ja keittiö, jossa olisi kätevää pyykkäillä yhdessä ihan seurusteluna ja kokkailla kerralla koko isolle joukolle ateriat.

No joo, taivaanrannamaalaus on kiva harrastus. Mutta oikeasti kaipaan kyllä enemmän tosi elämän äitilapsikontakteja. Olen vähän turhan aloitekyvytön ihminen ja kun olen muuttanut paikkakunnalle jälkikäteen, ei minulla ole täällä kummoistakaan sosiaalista verkostoa. Pitäisi varmaan vaan olla rohkea ja kysellä vaikka neuvolan ilmoitustaululla kahvitteluseuraa? Mutta kun valitettavasti en ole semmoinen, vaan tämmöinen kotiin jämähtänyt laiskimus, joka kutsuu irkkiä sosiaaliseksi elämäkseen...

Kamala äiti

Pitäisiköhän tänne tunnustaa, kun en tunnustuksien luolaan asti jaksa vaivautua. Enkä ole muutenkaan siellä koskaan tilittänyt, mitä nyt hörähdellyt muitten tunnustuksille. Mutta asiaan.

Söin Esikoisen Niiskuneiti pastillit karkinhimoissani. Juu juu, hirveitä himoja on ja valitettavasti vaan ne kohdistuu enimmäkseen suklaalle, Niiskuneidit olivat tosi kurja korvike vieläpä. Olisin syönyt myös Esikoisen suklaamunat, mutta kun se ruoja ahmii ne ihan itse jos silmä vähänkin välttää ja löytää kaappeja penkoessaan...