Iloista vappua!

Pihahommista ja pyykkivuoresta huolimattakin ajattelin ilahduttaa teitä Elma-tädin niksin innoittamana. Minä vaan jalostin niksiä vieläkin pidemmälle, miksi peittää vain nenä kun voi samalla peittää koko naaman? :) Kannattaa huomata seksikäs suoraan sängystä kampaukseni ja Esikoisen tyylikäs vappuhattu.

Glada vappen, bara vatten, hela natten!

Taas kerran sappivaivoista

Palaan taas lempiaiheeseen sappikiviin, pitäähän sitä kaluta samaa vanhaa luuta loputtomiin.

Tänään kävin siis lääkärissä Vauvan seuranani sappikivien takana ja täytyypä sanoa, että oli taas todella mukava käynti. Hoidettua tuli niin varsinainen asia kuin vähän muutakin. Tottahan olen tuota lääkäriä aina pitänyt mukavana, lasten sairauksien ja ihan normaalien neuvolalääkärintarkastuksien takia kun on hänen kanssaan tullut asioitua. Mutta tänään teki vieläkin paremman vaikutelman vielä.

Lääkäri kyseli kohtauksista ja lääkkeistä, katsoi tulokset ja pohti sitten mitä pitäisi tehdä. Hänelle ei vielä Suomessa olekaan tullut sappipotilasta vastaan, joten suomalaiset hoitokäytännöt eivät ole täysin selviä. Lähete Aluesairaalaan tuli kiireellisenä siksi, että imetän. Kyseli toki miten ajattelin jatkossa, kauanko olisi tarkoitus imettää Vauvaa. Vastasin vain, että en yhtään tiedä, enhän ole vielä saanut Esikoistakaan täysin häädettyä rinnalta pois. ;)

Lääkäri tutki vielä minut, mittasi verenpaineen ja mietti, että pitääköhän tehdä vielä jotain laboratorikokeita. Raskaustesti nyt ainakin. Mainitsin sitten, että teen kyllä raskaustestin ihan lähiaikoina, kun tarkoitukseni olisi tilata aika Perhesuunnitteluneuvolaan ja hankkia pilleriresepti. Pillereitähän ei voi aloittaa näin ilman kuukautisia, jos ei tee ensin raskaustestiä.

Lääkäri ehdotti, että hän kirjoittaa pillerireseptin saman tien, katsoi tietoni ja huomasi, että papa on otettu viimeksi Esikoisen raskauden jälkeen. Ihmeellinen lääkäri, totesi että meillä on vielä hyvin aikaa jäljellä, otetaan papa tässä samantien. Vau! Siis mieletöntä palvelua, hoidetaan asia jonka takia on vastaanotolle tultu ja vielä muutakin. Lääkäri myös kujersi välillä Vauvalle, käänniskelipä Vauvaa turvakaukalossa aina sinne päin missä minäkin olin ettei poju vain ala ikävöidä. Olen tuolta meidän Terveyskeskuksesta hyvää palvelua saanut ennenkin, mutta tämänkertainen käynti oli kyllä ihan omassa luokassaan.

Huomenna vielä pitäisi soitella johonkin aikaan tarkempia tietoja Lääkäriltä, tänään iltapäivällä lupasi vielä kysellä muilta lääkäreiltä, menikö hoito Suomen käytäntöjen mukaisesti. Hmm, pitäisiköhän tässä ruveta ihan niin faniksi, että jos on jatkossa asiaa Terveyskeskukseen pyytäisi ihan suoraan päästä juuri tuolle lääkärille... Yleensä kun olen ottanut tasan sen, jota on ehdotettu.

Kuukkeligaalassa

Huolelliset etukäteisvalmistelut

Jokaisen juhlan onnistumisen edellytys ovat huolelliset etukäteisvalmistelut, niin tämänkin. Ensimmäisenä minun piti huolehtia riittävästä anonymiteetistäni, eihän se käy lainkaan päinsä, että salarakkaat saisivat kenties selville oikean nimeni. Näinhän siinä olisi käynyt, jos olisin reteesti vain joinannut kanavalle omalla irkkinikilläni. Tuo nikkihän on se aito ja oikea nimeni, irkki on elämä. Ajokortissani lukee kyllä joku muu nimi, mikä liekään...

Riittävä anonymiteetti vaati tietenkin mircin asentamisen eli ensin imutus ja sitten asennus. Huokaus, ohjelman käynnistettyäni tuli heti ikävä omaa rakasta irssiäni. Mutta ei auta, joskus on pakko kärsiä pientä epämukavuuttakin hyvän asian puolesta. Anonyymi-irkkinikkini kutistui irkin rajoitusten takia pelkäksi säälittäväksi Kaleidosk-tyngäksi. Sääli kun moista typistystä ei voi tehdä tosi elämän muodoille. ;)

Ennen juhlaa

Varmistin muodikkaan myöhästymisen kipaisemalla Miehen ja lasten kanssa kauppaan. Esikoinen vielä auttoi karkailemalla sopivasti pitkin poikin kaupan käytäviä, mihinkäs se miellyttävä Vaihdokki katosikaan? Kerkisin jo kiintyä siihen ihanaiseen... Kotiin palattua laitoin itseni juhlakuntoon korjailemalla ensin rintavarustuksen (Vauva tyhjensi) ja pukemalla päälleni hehkeän hamosen (yöpuku...). Kauneus ja tyylikkyys (=mukavuus) ennen kaikkea! :) Lykkäsin irkkijarrut Esikoisen ja Vauvan miehen riemuksi ja kiipesin yläkertaan gaalailemaan.

/join #bloggaajat

Jännityksestä vapisevin sormin joinasin tapaamaan salarakkaita. Kaura toivottelikin heti tervetulleeksi, mutta Elma-täti loisti aluksi lähinnä poissaolollaan. Onneksi teinitkin taipuvat äidin tahtoon, millähän nikseillä Elma hätistelikään häiriötekijät pois koneen kimpusta... Muut salarakkaat jäivät vielä vähän hämärän peittoon. Outi (kuka lie, tuomari, juomari, joku hommaan narutettu) raportoi uskollisesti gaalan tuloksia, kiva täti. Välillä kanavalla kaikuivat kannustushuudot TISSIT! En tiennytkään että blogaajat arvostavat äidinmaitoa ja imetystä noin suuresti. ;) Tippa linssissä poistuinkin välillä gaalasta tarjoilemaan tissiä Vauvalle, etteivät vaan ne kannustaneet ihan vaatimatonta persoonaani. Tunnelma oli tiivis ja voittajien nimet herättivät ansaittua (?) hämmennystä. Mitä lie kateellisten höpinöitä, olen ihan varma, että ensi vuonna voittaa joku femakkoblogi.

Valitettavasti tarjoilu näissä bileissä oli huomattavan ankea, piimää, banaania ja Kaatissäkkiä, joten katsoin parhaimmaksi poistua takavasemmalle, kun pystit oli saatu jaettua. Nyt jäljelle jää vain

Jälkihehkutus

Jokaiselle gaalasta osattomaksi jääneelle kannattaa nyt hehkuttaa pileiden ihanuutta. Kyllä niitä nyt harmittaa, kun eivät ehtineet mukaan! Mutta kysehän on vain asioiden _oikeasta_ priorisoinnista... Perheestä, Miehestä ja lapsista viis, kyllä blogaaminen kaiken voittaa! Tai ainakin irkki...

Palkinnot

Ai niin, joku voitti jotakin, mutta kuka ja mitä? En minä vaan muista, ei kai Kuukkeleiden päätarkoitus voi olla voittajien saama julkisuus? ;) Eiköhän listat ilmesty vielä jonnekin... joskus? Keltainen lehdistökin varmaan ruotii asiat perusteellisesti, mahtaisivatko jopa haastatella voittajiakin?

Vauva 6 kk

Tässäpä ensimmäinen kuva Vauvasta heti syntymän jälkeen. Siitä on jo puoli vuotta, kun sain pienen miehen ensimmäisen kerran syliini. Aika on mennyt ihan äärettömän äkkiä, alun koko ajan nukkuvasta pikkuisesta on kasvanut poika, jota maailma kiinnostaa ja joka haluaa ottaa osaa kaikkeen ihanaan.

Vauva aloitti elämänsä vauhdikkaasti ja äänekkäästi, ponnistusvaihe oli vaivaisen minuutin ja sitten maailmassa olikin kiukkuisesti potkiva ja raivokkaasti huutava poika, jonka huutoa kesti ensimmäiset puoli tuntia. Tiedä mitä protestoi, olisiko halunnut vähän hitaamman syntymän vai eivätkö vanhemmat miellyttäneetkään? ;)

Ristiäisiinsä asti Vauva lähinnä vain nukkui. Toki osasi alun masuvaivojansa huudella myös silmät kiinni, mutta muutoin poikanen oli helppo kuin mikäkin. Pientä oli vaikea hermostuttaa, sen myönsivät neuvolan täditkin, jotka yrittävät saada mokomat Vauvan hermostumaan. Rinta maittoi ja kasvu oli hyvää, joten mikäs oli nukkuessa.

Vähitellen hereillä olot lisääntyivät, mutta Vauva pysyi edelleen hyväntuulisena hurmurina. Into lähteä liikkeelle on kova, nyt puolivuotiaana Vauva ryömii innokkaasti paikasta toiseen ja rakastaa päristelemistä. Pientä miestä turhauttaa kovin se ettei konttaaminen onnistu, joten myös kiukunpurkauksia sattuu silloin tällöin. Outo maailma kun ei toimi kuten Vauva haluaa!

Tänään Vauvalle aukeni puolivuotispäivän kunniaksi kokonaan uusi alue: Puolen vuoden täysimetys on ohi, nyt äidinmaidon lisäksi opetellaan uusia makuja ja koostumuksia. Uudet maut aloitimme tietenkin sipsihyllyn tuotteilla, mikä tuleva seuramies se semmoinen olisi, joka ei heti ensimmäiseksi naposteltaviin tutustuisi. ;) Vauva sai tänään käteensä kokonaista kaksi Laatupaakarin maissinaksua. Ilmeisesti muita oli seurattu silmä kovana, naksut päätyivät tietenkin suuhun. Tosin tiedä häntä menikö mitään mahaan asti, ainakin bodylla ja kasvoilla oli maissisotkua. Tästä se lähtee!

Johan toimii taas!

Kotikarusellin Tsu totesi, että DnaInternettiläisillä "Elämä on... vähemmän helppoa nähtävästi". Olisikin vaan kallista, mutta että ei pääse Bloggeriin, se ylittää kipukynnyksen jo moninkertaisesti.

Vieläkään ei pääsisi, mutta onneksi satuin lukemaan Pinserin kommenttiraitaa, anonyymiproxyt eivät tietenkään olleet tulleet mieleenkään... No, tuumasta toimeen, valkkasin satunnaisotannalla suomalaisen anonyymiproxyn internet-asetuksiin ja toimii! Ah tätä helpotusta, ei enää hidasta motikkayhteyden käynnistystä yläkerrassa...

Taidankin siirtyä miettimään uusia mainoslauseita:
Elämä on kallista, DnaInternet toimimaton?
Elämä on kallista, mutta silti DnaInternet boikotoi nettipäiväkirjoja?
Elämä on kallista, eikä siitä pääse ainakaan DnaInternetin yhteyksillä blogaamaan?
Elämä on kallista eikä rahoillaan pääse ainakaan DnaInternetin avustuksella kehuskelemaan?
Elämä on kallista...

Bloggerin toimimattomuudesta DnaInternetin verkossa

Soittelin lauantaina Bloggerin toimimattomuudesta DnaInternetin tuotetukeen ja kun suostuivat uskomaan, että vika ei ole täällä päässä todistettuani, että lankamotukalla hommeli kyllä toimii, asia jäi hautumaan vikailmoituksena. Kärsivällinen luonne kun olen, otin vasta tänään yhteyttä uudelleen, kun mitään ei ole kuulunut. Onneksi tällä välin jo BlogiSanomissakin oli juttua asiasta, joten tiesin vian olevan jossain muualla kuin omien korvieni välissä.

En enää viitsinyt soittaa maksulliseen tukeen, joten ajattelin kokeilla onneani sähköpostivalituksella. Onneani siksi, että sitähän ei ikinä tiedä, vastataanko sähköposteihin milloin jos silloinkaan. Hämmästys olikin suuri, kun melkein heti postilootaan kolahti asiantunteva vastaus, jossa kerrottiin, että eipä ole moisesta kuullut ja kokeiluissa oli paljastunut ettei vika ole heillä vaan todennäköisesti Lontoossa. Testailivat, että Soneran ja Funetin yhteyksillä toimii, Finnetin taas ei.

En voinut vastustaa kiusausta ja laitoin takaisin viestiä, että suosittelevatko ongelman korjaamiseksi operaattorin vaihtoa. Yhtä ripeästi tuli paluuviesti, että ei suinkaan, korjauspyyntö on jo mennyt eteenpäin.

Heh, tosi hyvää palvelua kyllä, enpä olisi uskonut, että sähköpostilla homma toimii näin hyvin. Ilmeisesti puhelintukee istutetaan ihmiset, jotka osaavat... hmm... vastata puhelimeen? ;) No, oikeastihan ihan hyvää palvelua puhelintuestakin sai, eivät vaan oikein ottaneet vakavasti blogiriippuvaisen tuskaa ja hätää. Täydet pinnat Dnan sähköpostiin vastaavalle ihmiselle! Nyt kun vielä Blogger alkaa taas toimimaan, on onneni taas täydellinen.

(Tekisi mieleni laittaa koko kirjeenvaihto esille, mutta se ei taitaisi olla luvallista?)

Unelmien poikamies

Jonkun täytyy uhrautua ja katsoa sontaa, joten se voin olla ihan hyvin minä. Tosi-tv se vasta onkin eri kiva tv! Ja Unelmien poikamies taattua amerikkalaista laatua, ei tälle tuuballe mikään Brittien transu-salaisuus pärjää ollenkaan.

Jo alkuasetelma on upea: Kaivetaan jostain kätköistä riittävän julkisuudenkipeä hemmo, jolla on ulkonäköä, mielellään rahaa ja mainetta.Tai voi olla, että kaivaminen liittyy lähinnä satojen hakemusten seasta sopivan uhrin valitsemiseen. Joka tapauksessa Jesse Palmer on nyt se mies, josta kaikkien naisihmisten täytyy unelmoida, se on velvollisuus! Ravistetaan toisesta kätköstä lauma naisia, joille vilautetaan Unelmien poikamiestä ja katsotaan millainen tappelu syntyy. Taattua viihdettä siis! Heikompi hermoisia varten koko raadollisen sopan päälle kaadetaan vaahterasiirappia ja vaaleanpunaista hattaraa - vai mahtoivatko ne hattarat olla Jessen aivoissa?

Jesse, Jesse, Jesse. Voiko ihanampaa miestä ollakaan? No juu, kyllähän tämmöisen dementoituneen äiti-ihmisenkin täytyy myöntää, että Jessessä on sitä jotain: Sehän PUHUU ilman, että jokainen lause tai sana täytyy kiskoa ulos hohtimilla. Ja puhuu niin kauniitakin vielä: "Olen valmis vakiintumaan." "Perhe ja monta lasta!" Valitettavasti jokaisen daamin kanssa vuoroiltoina tai jopa samoilla treffeilläkin tapahtuva eritteiden vaihto on valitettavasti äärimmäisen epäseksikästä. Miinus miljoona pistettä Jesse! Ok, myönnetään että se kuuluu formaattiin, Jesse varmasti pakottiin... Mitähän muuten Tara tarkoitti kun vihjaili rukkaset saatuaan Jessen tekojen ja sanojen viimeisillä treffeillä olleen sopimattomia, kun kerran Tara ei ollutkaan sydämen valittu...

Jokaisella supersankarilla on oma häntäheikki, niin myös Jessellä vakooja *mikäsenniminytolikaan*. Tosi hyvä vakooja, osasi sulautua joukkoon, niin että nimikin pääsi unohtumaan. Voi täti parkaa, petoksen tultua ilmi osa tytsyistä itki verta moisen petoksen uhriksi joutumisen takia, tätönen itsekin kyynelehti, antavatko petetyt hänelle koskaan anteeksi. Kaikki muuhan oli ihan aitoa, hän vain jätti kertomatta, että on Jessen vakooja. Selevä. Mulla olisi uutisia soppaan osallistuneille: Tätähän se elämä on, ihmisten vaikuttimia ei valitettavasti tiedä olivatpa kamerat käynnissä tai ei. Vakoojahan oli muuten Jessen paras ystävä, kuten vakooja aviomies ja ties miten monta muuta. Kuinka monta parasta ystävää voi ihmisellä olla?

Sarjan pahikseksi osoittautui tumma ja kohtalokas Trish. Nainen, jolla oli otsaa tunnustaa joskus harrastaneensa _seksiä_!!! On national television!!! Voi hyvänen aika sanoo tämä kukkahattutäti ja vannoo, että omat lapset ovat ihan varmasti saaneet alkunsa muumimukimenetelmällä. ;) No juu, olihan Trish vähän tyhmä ja yksinkertainen, pitäisihän sitä aikuisen ihmisen tajuta, että siinä vaiheessa kun pikkutytöille leuhkii kameran edessä, että kaatojeni tarkkaa määrää ei voi muistaa, niin tie hyveellisen Unelmien poikamiehen kainalossa kohti auringonlaskua nousee yllättäin pystyyn. Sääliksi kävi, kun Trish yritti vielä houkutella Jesseä testaamaan ajo-ominaisuuksiaan kolmanneksi jääneen tipun seurasta. Jäipä nekin ominaisuudet testaamatta, ehkä myöhemmin sitten? Trish ei varmaan maailmannaisena luovu toivosta?

Loppusuoralla Jessestä tappelivat 22-vuotias Jessica B ja 23-vuotias Tara. Jessicaa haukuttiin nuoreksi ja kokemattomaksi, Tara taas ei osannut millään avautua (hmm, ehkä silloin viimeisillä treffeillä osasi...). Ja ainakin matkalla kohti kosintaa tai hylkäystä Tara osasi hermoilun ja oksentelun jalon taidon, vaude! Ettei vaan neito sittenkin kärsinyt sappikivistä... ;) Jesseä itseäänkin arvelutti Taran aikaisempi kihlaus, olisihan se kauheaa joutua avioon naisen kanssa, jolla on Menneisyys. Eipä ihme, että Jesse valitsi Jessican, joka oli valmis muuttamaan siippansa kanssa maailman ääriin eli Isoon Omenaan. Sääli vaan, että kaiken vaivan palkaksi sormus jäi ainakin vielä toistaiseksi saamatta... Tosin se nyt oli ihan arvattavissa, se koeajo...

Maanantai

Mies vei Esikoisen hoitoon ja ollaan Vauvan kanssa kahdestaan. Ihan kiva, sillä Litalgin ei enää auta ja pientä juilintaa on taas. Mutta tämä on pientä, ehkä vähän hidastaa tahtia, mutta ei lamaa täysin. Buranaa olen vähän napsinut, mutta se tuntuu olevan aika turhaa. Litalginia taas en viitsi näihin kipuihin ottaa, kun se kuitenkin on aine, joka säännöllisesti käytettynä voi kerääntyä Vauvaan. Paras säästää kunnon tropit kestämättömiin kipuihin.

Vähän on ankeaa, kun en oikein uskalla syödä mitään oikeaa. Aamun ruokavalio on koostunut ruispaloista ilman mitään päällisiä, ei edes levitettä, kyytipoikana vesi. Pakko juoda lähes koko ajan, jotta saa nesteet taas kohdalleen - Vauvalle pitää riittää maitoa. No, uskalsinhan sentään syödä rasvatonta jogurttia. Sappiruokavalio on muuten tosi ankea, jotkut ihan käsittämättömätkin ruoat ovat kieltolistalla. En olisi osannut kuvitellakaan, että niinkin viaton kasvis kuin kurkku on pahasta. Ja mitäs me dipattiinkaan ennen kohtausta: Kurkkua, kukka- ja parsakaalia, omenaa ja porkkanaa. Noista ainoastaan porkkana on sallituissa.

Muistin tänään jopa soittaa omalle lääkärille. Turhaan, juuri tämä viikko on lomaviikko! Voi jee, sain sitten ajan toiselle lääkärille torstaiksi, puhelinaika kun ei riitä kun tämä toinen lääkäri ei tunne minua. Lapset se kyllä tuntisi, on nimittäin täällä lasten neuvolalääkäri. Mutta kummallista, aika vasta torstaiksi? Yleensähän täällä pääsee jo samana päivänä...

Vauvalla on ihan hirmuinen vauhti päällä, poika ryömii ja mönkii minkä kerkiää. Välillä yrittää konttaamista, mutta eihän se suju. Äsken köllöttelimme sängyllä ja poika yritti itse kömpiä tissille. Vähän oli onnetonta Vauvan puuhailu, käännähdykset ja kömpimiset eivät ole niin hyvin hallussa, että matka päätyisi tissille vaan aina vähän syrjään. Olen sitten vetänyt pojun jossain vaiheessa tissin tuntumaan ja siitäkös seuraa riemastunutta hekottelua. Niin kuin itse olisi muka koko matkan tehnyt. :D

Vielä tunti armonaikaa, sitten pitää hakea hoidosta reipas Esikoinen. Toivottavasti vaihdokki edelleen...

Litalgin, aineista parhain

Jostain mystisestä syystä kohtaus hellitti öisen blogaukseni jälkeen ja sain nukuttua tunnin pari. Heräsin joskus viideltä ja kun olo oli hyvä, huokasin helpotuksesta ja menin syömään ja juomaan alakertaan. Vähän vanukasta ja vettä, ISO VIRHE! Ei mennyt kuin hetki, niin kipu iski taas. Siinäpä sitten oksentelin ja torkuin taas.

Päivystys aukeni yhdeltätoista, sinne. Paikalla oli eri lääkäri kuin viimeksi, tenttasi vaan olenko raskaana ja kun kerran en ole, niin Litalgin piikki vaan kankkuun. Kivasti muuten tuommoinen 5 ml kirvelee lihaksessa, mutta mitä väliä, aine helpotti vähän, pystyin taas kävelemään kutakuinkin suorassa. Sain myös reseptin Litalgin-suppoihin.
Se oli vähän tylsää, että lääkäri oli sitä mieltä, että Teratologinen tietopalvelu antaa vain ja ainoastaan tietoa raskaudenaikaisesta lääkityksestä, imetyksestä ja sen kanssa sopivista lääkeaineista heillä ei kuulemma ole mitään tietoa. Ja sekin on kuulemma vain minun USKOMUKSENI, että olen saanut sieltä tiedon, että Litalgin sopii satunnaisesti käytettynä myös imettäville äideille! Siis haloo, anna mun kaikki kestää! Sehän ei ole ollenkaan mielipidekysymys vaan fakta, että teratologinen kerää tietoa sekä raskauden että imetyksen aikaisesta lääkityksestä (+ muistakin kemikaaleista). Minä sain lääkkeeni, kun olin itse ottanut asiasta selvää, sääli vaan seuraavaa imettäjää, jonka kohdalla ylimieliset lääkärit eivät vaivaudu ottamaan asioista selvää.

Päivä on mennyt nukkuessa, kipu hellitti lopulta kokonaan. Olo on tosi hyvä, toipuminen on vuorokauden edellä kahta edellistä kohtausta. Rakastan Litalginia! Nälkä on hirveä, mutta yritän syödä varovasti. Juominen on muutenkin tärkeämpää, jotta Vauvalle riittää Litalginilla terästettyä maitoa, ties miten rennoksi poju vielä muuttuukaan. ;) Tosin enhän minä olekaan enää mitään lääkitystä kaivannut piikin jälkeen, oli sen verran tehokas lievittäjä.

Huomenna laitan kännykän muistuttamaan lääkärin soittoajasta, homma on saatava eteenpäin. Olisin valmis heittämään hyvästit sappirakolleni vaikka kuinka pian. Eihän tuosta ole kuin pelkkää harmia, turhan kivinen tie on edessä päin, jos en moisesta kivisäkistä eroon pääse.

Sapettaa

Sappikohtaus iski taas, kolmas tämmöinen pahempi. Eihän tämä sikäli yllätyksenä tullut, että pari päivää on jo ollut vähän outo olo. Mutta sitä vaan taikauskoisesti toivoo, että jos ei pue aavistuksia sanoiksi, niin kohtausta ei tulekaan. Tuli se silti.

Illalla American Idolsien jälkeen tuli tosi paha olo, vapinaa ja voimattomuutta. Varsinaisia kipuja ei niinkään. Vedin sitten naamaani Burana 800 tabun ja painuin yläkertaan lepuuttelemaan. Vauvan otin mukaan, kun raukan pitää saada syödä. Vauva söi ja nukahti, heräsi ja kun yritin syöttää taas, niin oli pakko lähteä välillä oksentamaan. Voi pientä raukkaa, huuto oli sydäntä särkevää, kun paha äiti vei tissin pojan suusta.

Pari kertaa olen oksentanut, nyt on jo kipujakin. Ei niin hirveitä kuin viimeksi, ehkä vanhat Buranatkin jotenkin auttavat? Mutta unta en oikein saa, sattuu kuitenkin sen verran. Inhottavaa tämmöinen, kai se on jo huomenna mentävä päivystykseen kerjäämään reseptiä Litalginiin? Onneksi tämä tuli sentään lauantaina, Mies on huomenna kotona pyörittämässä taloutta, minusta ei välttämättä ole siihen. Aikaisemmin kohtauksista toipuminen on vienyt kaksi päivää, mutta ehkä jo maanantaina olen kutakuinkin kunnossa? Ja Esikoinenkin on onneksi silloin hoidossa, Vauvan hoitaminen on kuitenkin vähän helpompaa, vaikka pieni onkin jo oppinut ryömimään ei niin luvallisiin paikkoihin...

Olen ilmeisesti tullut oikein kunnolla vanhaksi mummoksi, dementia riivaa ja höpisen sairastamisesta...

Synninpäästö Veijolle

Eilenhän Blogger lakkasi kesken päivän toimimasta. En pääse lukemaan mitään Bloggerissa olevia blogeja enkä tietenkään käsiksi omaani. Kaikki muu toimii tai ainakin kaikki se, mitä käytän. Koneeseen ei ole asennettu mitään uutta, boottaukset eivät auta asiaa. Alennuin eilen blogituskassani jopa niin alas, että kiipesin kokeilemaan toimiiko hommeli yläkerrassa Miehen Mäkillä. Ei toiminut, mutta se taas tuli entistä selvemmäksi, miten kökkö tuo Mäkki on. Epätoivoista yrittää kirjoittaa koneella, jossa näppäimistön jyväsetkin ovat väärissä paikoissa ja hiiri yksipainikkeinen.

Miehen konehan on vanha mäkki, uudemmat lienevät fiksumpia, mutta en minä kyllä tätä ääneen tunnusta, mitä nyt mutisen hiljaa...

Eli testasin siis yhteyttä kahdella koneella, kolmella eri selaimella. Näin maalaisjärjellä ajatellen vika olisi yhteyksissä. Aamulla tsekkasin DnaInternetin sivut, siellä oli maaliskuun alun tiedote, jossa kerrottiin uusi välityspalvelimen automaattikokoonpano. No kiva, ehkä tämmöiset tiedot VOISI laittaa asiakkaiden sähköpostiin, minä en todellakaan tsekkaile, mitä internetoperaattorin sivuilla lukee kuin äärimmäisen hädän sattuessa. Ja ihan äärimmäisessä hädässähän sivuille ei edes pääse, totaalikatastrofihan on se, etteivät yhteydet toimi. Muutin asetukset, mutta eipä Blogger toiminut edelleenkään.

Ei kun soittamaan DnaInternetin helppiin. Jonotusta kesti ikuisuus, lopulta puhelimeen vastattiin. Vika on heidän mukaansa meillä, niinhän se aina noitten helppien kanssa asioidessa tahtoo olla... Tsekkailtiin ties mitä palomuuria ja yhteysasetuksia, pingit kyllä menee läpi Bloggeriin, mutta sivut ei silti lataudu. Viimeisenä valttinaan helppihenkilö käski bootata adsl-motikan 20 minuutiksi, odottaa 10 minuuttia ja käynnistää sitten tietokoneen. Selevä, voinhan sen tietty tehdä, mutta kun meidän adsl-motikka on mallia TS (Tyhmä Saapas), ei siinä ole mitään sekoilevaa välityspalvelinohjelmistoa... Mutta pääsipä helppihenkilö sentään eroon minusta. ;) Ja kyllä, minä käyttäydyin ihan asiallisesti koko ajan, tiedän tasantarkkaan miltä tuntuu kun puhelin toisessa päässä haukutaan pystyyn asioista, joista en ole tietoinen tai joihin en ole voinut vaikuttaa. Mutta toisin kuin helppihenkilöt, niin pystyn kyllä siirtämään vian muuannekin kuin aina sinne soittajan päähän...

Kuten arvelinkin, niin eihän se adsl-motikan boottaus mitään auttanut. Ajattelin varustautua KUNNON asein ennen seuraavaa soittoa helppilinjalle ja virittelin Wanhan Uskollisen WinkuIntiaani98 -koneeni käyttökuntoon (mies mokoma oli pöllinyt näytön käyttöönsä Mäkin raadolleen ja piuhoja oli revitty irti vähän sinne sun tänne...) ja asensin siihen ihan tavallisen motikan. Olikin hirveä hommeli löytää modeemi, remonttihuoneestahan se löytyi kaiken muun roinan keskeltä. Yllättäin helpoin jobi oli löytää motikan ajurilevyke - yleensähän ajurit on AINA hukassa. Testasin tietty ennen motikan asennusta, että toimiiko Wanhassa Uskollisessa Blogger laajakaistan läpi - ei toiminut. Motikan ja MbNetin Internetin jälkeen testasin Bloggeria - toimii TIETENKIN! Eli vika on kuin on yhteydessä, vaikka mitä helppihenkilöt väittäisivät.

Soittelin takaisin ja tällä kertaa minut jopa otettiin vakavasti. Vikaa ei tietenkään voida korjata viikon lopun aikana, mutta Lännen Puhelin tsekkaa tekemisiään sitten joskus maanantaina - tai kun ehtii... Kovastihan nuo ovat mainostaneet uutta tietoturvallista nettiään, liekö siellä nyt joku päättänyt, että blogit on vaarallisia ja kääntänyt namiskuukkelit kaakkoon Bloggerin kohdalla. Tai sitten siellä on joku mun fani, joka ei pidä vaatimattomasta ja suloisesta luonteestani: "Ja nyt ei se vouhkaaja Kale enää bloggaa, hähähää!" Aah tätä tuskaa!
Pahinta on se, kun ei pääse lukemaan muiden kirjoituksia, olen armotta koukussa muutamiin blogeihin, jotka tietenkin pyörivät just Bloggerin alla. Näitä omia sepustuksia nyt ei maailma kaipaa.

Niin, eli Veijolle synninpäästä tällä kertaa - pitkin hampain tosin.

Dementikko muistelee

Lupauduin yhteen lehtijuttuun haastateltavaksi ja kun lehti lopulta ilmestyi, huomasin siinä kaksi virhettä. Ikäni oli väärin ja samoin lasten lukumäärä. Näitä tietojahan minulta ei edes haastattelun yhteydessä kysytty, mistä lie toimittaja ne tietoonsa ollut onkivinaan. Toisaalta eivät ne jutun kannaltakaan olleet mitään oleellisia, joten ihan sama. Olkoon sitten väärä ikä ja lapsien lukumääränä vain yksi.

Kunnes sitten tajusinkin seuraavana iltana, että ikähän oli täsmälleen oikein. Minä olen vuotta nuorempi kuin mitä luulin olevani. Oikean ikäni selvittämiseksi tarvittiin myös Miehen ja laskutoimitusten apua... Kuinka kukaan voi olla näin muistamaton. Mutta edelleen olen kyllä melkolailla varma, että lapsiluku oli väärin... Eikös noita muka ole kaksi, vai pitäisiköhän mennä laskemaan varmuuden vuoksi...

***

Unohdin tänään kokonaan lääkärin soittoajan, joten jatkotoimenpiteet ja kunnon troppien ruikutus jäi maanantaille. Jos silloinkaan muistan. Teratologiseen muistin soittaa, siellä vastasi oikein mukavan kuuloinen naisääni, joka kertoi heti tarvitsemani tiedot. Eli satunnaisesti Litalginia voi käyttää, jatkuvassa käytössä on riski, että ainetta kertyy vauvaan. Huojentava tieto. Toivottavasti muistan sen vielä maanantaina, jos nyt muistan lääkärin soittoajan...

***

Varmaan näitä muistamattomuuksia olisi ollut enemmänkin, mutta en vaan millään muista. Dementikon muistelmat ovat kovin lyhyt opus onneksi. Veijolla taitaa olla jotain dementikkoja vastaan, ei ryöjä päästä mua ollenkaan blogiini. Onneksi aina voi näpytellä WordPadiinkin.

Uusi blogi, vanhat kujeet

Bloggerin Veijo piinaa niin kovasti, että nyt on pakko hakea helpotusta Vuodatuksen puolelta. Ainakin aluksi ajatuksena on pitää tuplablogia, samaa roskaa kahdessa eri blogissa. Mutta katsotaan nyt, josko jossain vaiheessa heitän lopulliset hyvästit Veijolle.

Mikä sapettaa?

Ja selvisihän se ylävatsan ultrassa, omistan sappikivet. Diagnoosi oli kyllä helpotus, nyt tietää varmasti, että ne kaksi pahaa vatsakipukohtausta ja lievemmät väännöt olivat sappikiven aiheuttamaa. Huomenna saisi ilmeisesti soittaa tuloksia myös lähetteen antaneelta lääkäriltä omasta terveyskeskuksesta.

Kun kävin viimeksi sappikohtauksen takia lääkärissä, sain reseptin vahvoihin Buranoihin. Lääkäri ei suostunut kirjoittamaan vahvempia, paremmin tepsiviä lääkkeitä eli lähinnä Litalginia siksi, että imetän. Tuota lääkettä olisin kyllä saanut päivystyksestä kohtauksen aikana, jos vain olisimme ajaneet sinne. Oman terveyskeskuksen lääkärin ohje oli, että Buranaa ja jos se ei riitä, niin sitten pitää hakea Aluesairaalasta Litalginia.

On tosi kurjaa, että sillä imetykseni takia joudun tyytymään tehottomampiin lääkkeisiin. Aioin kuitenkin huomenna soitella ennen kuin soitan Terveyskeskuksen lääkärille teratologiseen tietopalveluun ja kysyä viimeisen sanan sieltä, että saako Litalginia käyttää imetyksen aikana ja millä reunaehdoilla. Tiedän Litalginia annettavan jopa jälkisupistuksiin, on se kumma, että täällä sitä ei saisi edes melkein puolivuotiasta imettävä satunnaisesti! On todella ikävää elää kohtauksen pelossa ilman kunnolla toimivia lääkkeitä. Matkaa Aluesairaalaan on meiltä 60 km, joka on aika ikävän pitkä matka lähdettäväksi vaikka yön selkään kovissa kivuissa, lasten kanssa. Minä en voisi ajaa, joten Miehen olisi lähdettävä, jolloin lapsilla ei olisi hoitajaa eli heidätkin pitäisi raahata mukana. Esikoisen hoitotäti kyllä on luvannut ottaa Esikoisen vaikka keskellä yötä - ihana Hoitotäti! - mutta ainakin Vauva on kuljetettava mukana. Eli tosi kestämätön tilanne: Aluesairaalasta matkan päästä kohtauksen sattuessa saisin Litalginia, jota oman Terveyskeskuksen lääkäri voisi tahtoessaan määrätä valmiiksi jo kotiin odottamaan.

Mutta katsotaan nyt huomenna kuinka käy, nyt tiedossa on kuitenkin, mitä kohtaukset olivat ja ehkäpä lääkärinkin mielipide asiasta on muuttunut? :)

Vauva vaatii tutin iltaunille

Vauva on nyt oppinut hyville tavoille. Jo kolmena iltana poju on iltaunet nukkuakseen vaatinut tuttinsa (=minä) suuhun, joten minäkin olen saanut ottaa iltaunet. Ihanaa! Miksi ihmeessä Vauva keksi tämän vasta nyt? On niin ihanaa köllötellä suloisesti tissiä lussuttavan Vauvan viekussa peiton alla lämpimässä ja nukahtaa itsekin. Yleensä Vauva ei ole turhaan tissillä viihtynyt, ehkäpä poika vielä oppii tavoille tässä vähitellen.

Vaihdokit

Joskus viime viikolla valittelin, että joku on mennyt vaihtamaan kiltin ja sopuisan Vauvelini kärttyisämpään malliin. Syyhän löytyi sitten sairaudesta, nyt meillä on taas oma pieni helppohoitoinen söpöliini takaisin. Kiitoksia palauttajalle!

Mutta vaihtoviikot jatkuvat, Esikoinen on vaihtunut. Tiedän täsmälleen ajankohdankin, milloin tämä outo vaihdokki meille muutti. Viime viikon tiistaina kun kävin Esikon hoidosta sain aivan prikulleen Esikoisen näköisen lapsen mukaani, mutta käytös paljastaa, että kyseessä on aivan varmasti vaihdokki.

On todella outoa elää lapsen kanssa, joka kuuntelee mitä sanotaan, tottelee eikä karkaile! Tokihan välillä vähän hepuloidaan ja kiukutellaan, mutta noin keskimäärin tämän vaihdokki-Esikoisen kanssa tulee toimeen suorastaan leikiten. Olemme käyneet pari kertaa kaupassakin ilman, että Esikoinen olisi edes yrittänyt karata! En jaksa uskoa, että kuukausien keskustelut ennen jokaista kauppareissua olisivat nyt yllättäin tuottaneet tulosta. Nurkkaankaan ei Esikoista tarvitse laittaa, pystymme puhumaan miksi ihan kaikkea typerä ei ehkä kannata tehdä.

Nautin kyllä tästä, on niin mukavaa, kun elämä on sopuisaa. :) Tulee juteltua ihan eri tavalla Esikoiselle, kun huomaa, että lapsihan ihan oikeasti kuunteleekin eikä touhota härdellistä toiseen. Onhan näitä kausia ollut ennenkin, joten en edes odota, että tätä autuutta jatkuisi muutamaa satunnaista päivää tai viikkoa kauempaa. Esikoinen kun on lujaluonteinen daami, mikä sinänsä ei ole ollenkaan huono asia. Pärjääpähän maailmassa, jos onnistuu selviämään hengissä sinne asti. Itsesuojeluvaisto kun on puuttuva ominaisuus, ehkä sen saisi lisäosana joskus myöhemmin.

Tässähän melkein alkaa kuvittelemaan, että olisi jotenkin onnistunut vanhempana. Melkein, takaraivossa kuitenkin nakuttaa tietoisuus siitä, että kun tuuli kääntyy Känkkäränkkä-maahan päin, Esikoinen kyllä ottaa luulot pois vanhemmilta. Sitä oli niin helppo kuvitella olevansa jotenkin hyväkin kasvattaja, kun Esikoinen oli vielä pieni. Vähän yli vuosikkaana Esikoinen näytti meille taivaan merkit: Turha haaveilla mistään lempeästä, keskustelevasta vanhemmuudesta. Meillä karjutaan ainakin Esikoisen toimesta jos vaikka vanhemmilla hermo pitäisikin. Sääli kun ei aina pidä! Vauvan syntymä näytti vieläkin raadollisemman kuvan vanhemmuudesta, siinä sitä oli sormi suussa miten opettaa Esikoiselle, että Vauvan kohdalla voimaa ja volyymia kannattaa vähän vähentää. Vaikka suurimmaksi osaksi Esikoinen suhtautuukin Vauvaan hyväntahtoisesti, kolhuitta ei selvitä silti.

Nyt on alkamassa uusi vaihe: Vauva selkeästi oppi ryömimään tänään. Esikoinen on raukka hätää kärsimässä, Vauva suuntaa päättäväisesti kohti Esikoisen leluröykkiöitä. :D Saapa nähdä, mitä sitten tapahtuu, kun aito Esikoinen muuttaa taas meille tuon ah niin ihanan vaihdokin sijaan...

Dyyni

Katsoin viikonloppuna minisarjan Dyynin lapset, siitä tämä blogaus.

Olin innokas lukija joskus ennen muinoin, jouduin siirtymään nuorten kirjoista aikuisten puolelle jo kolmannella luokalla, kun valikoima alkoi olemaan nuorten puolella liian kapea. Scifistä olen pitänyt aina, harmi kun en millään muista mikähän mahtoi olla ensimmäinen lukemani scifi-kirja. Dyyni se ei kuitenkaan ollut, siitä olen ihan varma.

Joskus siis kirjaston hyllyjä kolutessani löysin Dyyni-trilogian ja lainasinkin ensimmäisen osan kokeeksi. Kotona aloin heti lukemaan kirjaa ja en kerinnyt pitkällekään, kun tajusin, että tässä on nyt sitä jotain. Taisi olla jo ihan niillä kohdilla, kun Bene Gesserit noita testaa Paulia kipulaatikolla. Ei auttanut kuin lähteä takaisin kirjastoon lainaamaan loput kaksi osaa saman tien. Ahmin Dyynin saagan, hyvä kuin nukkuakaan olisin malttanut.

Dyyni on planetta Arakis, kuiva ja karu autiomaaplaneetta, jossa vesi on kallisarvoista. Dyynin asukkeja ovat fremenit ja mato, jonka tuottama Rohto on maailmankaikkeuden arvokkain hyödyke. Sen voimalla Bene Geserit noidat näkevät näkyjä ja samainen Rohto antaa Avaruuskillan jäsenille taidon navigoida avaruudessa. Fremeneillä on legenda Muad-Dibistä, messiaasta, joka kerran tulee muuttamaan aavikon vihreäksi.

Dyynin sankari on Paul Atreides, jonka suku saa keisarilta käskyn ottaa Dyyni valtaansa Harkonnen suvulta ja turvata Rohdon tuotanto. Kirjat sisältävät kiehtovan sekoituksen mystiikkaa, valtataisteluja, romantiikkaa ja Paulin matkan massojen palvomaksi Muad-Dibiksi.

Kirjat olivat kiehtovia, aavikko ja fremenit elivät silmieni edessä. Jossain mielen sopukoilla rohdon sinisilmäisiksi värjäämät fremenin silmät katsoivat herkeämättä. David Lynch teki aikoinaan elokuvan Dyyni. Yhteen elokuvaan on vaikea mahduttaa kaikkea sitä mitä kirjoissa oli, vaikka pidinkin sinänsä elokuvasta, ei se tehnyt samaa vaikutusta kuin kirjat.

Veljeni nauhoitti joskus minulle minisarjan Dyyni Canal plussalta, ihana veli kun tietää siskonsa scifi-addiktion. Tämä minisarja on kolmiosainen, jokainen on osa on puolentoista tunnin mittainen, joten nyt kirjan tapahtumille oli paremmin tilaa. Ja niinhän Dyyni-kirjojen taika toimi tässä sarjassa. Dyyni-minisarjan jatkumo on Dyynin lapset (kolmiosainen minisarja sekin), jonka siis katsoin viikonloppuna. Ehkä jotain sarjan tenhosta kertoo se, että katselin kaksi viimeistä osaa lauantai yönä. Dyynin taika on täällä taas - vai hukkasinko edes koskaan sinisilmäistä fremeniäni?

Äitiys, tuo kiistakapuloista kipein

Kotiäidin elämässä pohdittiin jokin aika sitten Superäidiksi kutsumista. Kuten Kotiäidistä, minustakin superäidiksi kutsumisessa on usein negatiivinen vivahde. Siitä on jotenkin tullut leimakirves, jolla äitiä, joka näyttää selviytyvän arjen pyörityksessä hyvin, halvennetaan yli-ihmiseksi.

Superäidistä minulla on kaksi erilaista mielikuvaa, Kotiäidin kirjoituksessa tarkoitettu superäiti on alati pystyvä ja reipas, modernimpi versio toisesta pelotuksesta eli pullantuoksuisesta kotiäidistä. Superäiti osaa, voi ja viitsii niin että heikompia hirvittää jo pelkkä katsominen. Tuota superäitiä lienee syytä pelätä, jos ei selviydy samoista puuhista, superäiti varmasti katsoo paheksuvasti tai ainakin säälien onnettomia kanssasisariaan, jotka eivät äitiyedestä selviä. Tämän superäidin elämän vierestä katsomisessa tulee mieleen ajatus, että kaikki erinomaisuus onkin pakonomaista suorittamista eikä aitoa iloa ja innostusta. Ei ihme, että superäidiksi haukkuminen on niin loukkaavaa - kuka tahtoisi olla tuo omasta paremmuudestaan tietoinen superäiti?

Toisen mielikuvan superäiti - tai supermutsi - on Kotikarusellin Tsu, suurperhettä iloisesti pyörittävä äiti, jolle äitiys ei ole suorittamista vaan aitoa elämää päivästä päivään, todellinen arjen supersankari.

Luulen, että superäidiksi kutsuminen nousee omasta huonommuuden tunteesta. Jos toisella menee liian hyvin, oma elämä kalpenee vertailussa ja puolustautuakseen yritetään alentaa toista superäidittelemällä. Hölmöläisten hommaa, mitä se on keneltäkään pois, jos toisella menee hyvin?

Minulle superäitiys ei ole edes tavoiteltavaa, olen mieluummin kammomamma, joka ei edes yritä. Enhän muussakaan elämässä yritä epätoivoisesti olla se paras, miksi ihmeessä äitiytenikään pitäisi pyrkiä johonkin ideaaliin? Se taas, mikä minulle on riittävää, määrittelen onneksi minä itse.

***

Kilttikin kirjoitti äitiydestä, Äiti on äiti on äidin Calliope arveli, että Äiti on äidille susi (hmm, ei kenestäkään tunnu että sana äiti suorastaan vilisee silmissä? ;D). Kiltin lista kiistakapuloista oli pitkä ja vaikuttava, äitiys taitaa olla yhtä vaaranpaikasta toiseen purjehtimista. Mieleeni tuli äitien keskustelu, jossa korrektiuden nimissä ei uskalleta kuin toivottaa hyvää päivää ja hei - kaikki muu olisikin jo riskin ottamista, keskustelu muista aiheista kuin miinakentällä kulkemista.

Toisaalta minusta on tärkeä muistaa, että keskustelu on useimmiten vain keskustelua eikä toisten ihmisten ja valintojen arvostelua. Liian usein me äidit unohdamme, että keskustelemme asioista ja ideaaleista, jokainen sana tai lause ei ole tarkoitettu henkilökohtaisesti kenellekään. Äitiys on niin iso ja usein kipeäkin asia, että on helppo kokea täysin neutraalitkin tekstit arvosteluksi. Muistan kun Esikoisen päivähoito oli aikoinaan minulle tälläinen kipupiste - jokainen teksti tuntui olevan kirjoitettu omia valintojani kritisoimaan, vaikka näinhän ei tietenkään ollut. Mutta kaikkein pahinta lienee se, että äitiydessä löytyy myös arkoja pisteitä, joita ei ole tunnustanut edes itselleen. Voi kun sitä osaisikin olla niin aikuinen, että miettisi, miksi jotkut aiheet ovat niin vaikeita, miksi minua ärsyttää. Siinä olisi kasvunpaikka, tilaisuus päästä käsittelemään omia tiedostamattomia kipupisteitä.

Tosi elämässä on helpompi luovia keskusteluissa niin ettei vahingossa loukkaa muista. Internetissä on mahdoton tietää keskustelukumppaneiden taustoja, ilmeet ja eleet jäävät pois ja mielipiteet tulevat esille liian kärjistetyssä muodossa. Tosi elämässä on helppo vaihtaa aihetta, jos tuntuu, ettei juttu luista - näin netissä kerkiää kirjoitella pitkät pätkät sormet sauhuten ilman tietoa vastareaktioista.

Oma lukunsa ovat ihmiset, jotka kirjoittavat törkeyksiä nimimerkin suojista. En ymmärrä mitä iloa tahallisesta satuttamisesta voi saada. Vaikka itsekin kirjoittelen nimimerkin suojista, ei se minusta oikeuta sanomaan asioita, joita en voisi tosi elämässäkin sanoa. Joskus tosin hämmästyttää, miten eri tavalla kirjoituksia tulkitaan kuin mitä niitä kirjoittaessa on tarkoittanut. Kaikesta huolimatta minusta äitiydestä keskusteleminen on arvokasta, toisten mielipiteet avaavat usein ihan uusia ulottuvuuksia omaankin ajatteluun. Vaikka ei omaa mielipidettään muuttaisikaan, niin ymmärtää ehkä hitusen paremmin toisen mielipidettä.

Lapsiltakin edellytetään siivoa käytöstä, ehkäpä me äiditkin joskus kykenemme sivistyneeseen keskusteluun? ;)

Uusi vaippa

Pihatöiden lomassa oli pakko myös välillä päästä ompelukoneen kimppuun. Viikolla kahdeksan kierrosta pesukoneessa ja kolme rummutusta kärsinyt hamppu taipui froteen kanssa vaipaksi, johon kokeilin ensimmäistä kertaa väriä vaihtavaa lankaa saumuroinnissa. Ihan kiva tuli minun mielestäni!

Kaappiinko?

Koska muut tulevat kaapeista pois, pitänee ihan tasapainon vuoksi jonkun mennäkin kaappiin eli minun. ;)

Vauva siis sairastui nuhakuumeeseen ja eilinen ilta oli yhtä tuskaa, kun pienelle miehelle ei tissi maistunut. Imetysyritykset aiheuttivat hillittömiä raivonpurkauksia, poika vääntelehti ja kiemurteli mahdollisimman kauas tissiltä. Normaalia hamuilua tai haukkana tissin kimppuun syöksymistä tuli ikävä. Imetystä yritettiin niin normaalisti sängyllä kuin sohvallakin istuen, välillä pidin pientä ihan vain ilman paitaa sylissä, jos vaikka olisi pienelle syöminen mieleen. Ei auttanut ei. Lypsäminen ja hörpyttäminen tai lääkeruiskulla antaminen ei sekään hirveästi ajatuksena kiehtonut, joten yritimme sinnitellä rinnan avulla. Kuume oli kuitenkin jo laskenut, pissa- ja kakkavaippoja tuli vielä ja Vauva ei ollut yhtään voipunut, kiukkua kyllä riitti.

Tilanne laukesi vasta, kun sulkeuduin Vauvan kanssa yläkertaan rakentamaani pesään. Laitoin kaikki valot pois, otin vain Vauvan kainalooni ja hetken päästä kiukkuinen pieni poikaseni alkoi hamuamaan. Ensin arasti kuin kokeillen, irroittaen heti otteensa. Olin hiljaa, liikkumatta, odotin. Kohta toisen kerran ja pian Vauva ottikin rinnan suuhun ja alkoi huokaisten syödä. Vauva rentoutui ja nukahti rauhaisaan uneen. Yöllä syöttöjen aluksi Vauva kiukkusi pari minuuttia, mutta taipui sittenkin syömään. Rinnat olivat pinkeät ja kovat, oli helpotus omaankin fyysiseen oloon, kun pieni taas suostui syömään.

Mietin yön pimeinä tunteina pelokkaana päivää ja päivän valkeamista. Kaappiinko tässä pitää mennä syöttämään Vauvaa, muualle ei täydellistä pimeyttä meillä saa. Onneksi yläkerran vaatekaappi on niin iso, että sinne mahtuu patja lattialle. Tosin kuka vahtii reipasta Esikoista, sillä välin jos olen kaapissa?

Onneksi Vauva kuitenkin syö hämärässä huoneessa, ehkäpä tämä tästä helpottaa?

Äititesti

Tein tämä jo eilen, mutta dementikko kun olen, niin unohtui. :)


You're a punk rock mommy! DIY is probably your
motto, because you're a punk mama at heart.
Your kids are getting your independent spirit
and guts, and learning to solve problems
themselves. You love it when they show their
independence, even when it's breaking your
heart.


What kind of a freaky mother are you?
brought to you by Quizilla

Hmm, tunnistaisiko tästä itsensä? Ehkä niillä ei ollut vaihtoehtoa kammomamma valmiina? ;)

Poikanen sairastaa

Vauva on kipeä. On ihan kamalaa, että näin pieni sairastaa. Esikoinen oli ensimmäisen kerran nuhakuumessa vasta 10 kuukauden ikäisenä, joten kokemusta näin pienen hoivaamisesta ei ole.

Jo toissayö nukuttiin huonosti, Vauva herätti tiheään, mutta pistin sen silloin konttauksen ja ties minkä muun aivomyrskyn piikkiin. Valvottavia kehitysvaiheita kun tämän ikäisellä riittää. Eilinenkin oli enemmän vähemmän känkkäystä, mutta senkin tulkitsin harmiksi siitä, että poika ei päässyt konttaamaan eteenpäin. Hymyjä ja normaalia säteilyäkin kun riitti. Mutta illalla huomasimme, että pienellä on kuumetta. Korvakuumemittari antoi lukemia 39 asteen pintaan. Eipä ihme jos pientä kiukuttaa. Syöminenkään ei oikein kiinnostanut. Harmillisesti kaikki supot, mitä meiltä löytyi olivat liian isoja kokonaisena annettavaksi. Inhoan suppojen puolittamista, mutta eipä auttanut. Tosin tiedä häntä imeytyikö suppo, Vauva kakkasi aika pian supon jälkeen.Rakensin itselleni ja Vauvalle pesän yläkerran vierashuoneeseen, siellä vietimme yön puolittain valveilla ja Vauva suostui rinnalle harvakseltaan.

Aamulla soitin heti terveyskeskuksen avauduttua lääkäriajan. Vauvakin nukkui ensimmäiset kunnolliset unet, kun ensin oli syönyt täpötäysistä rinnoista ja pulauttanut osan poiskin. Lääkäri tutki Vauvan, korvat ja keuhkot olivat puhtaat, mutta nielu näytti siltä, että on kipeä. Joku virustartuntsa siis. Kävin ostamassa sopivan kokoista Panadolia ja Buranaa. Onneksi Vauva nukahti automatkalla ja jatkoi unia vielä kotonakin. Kävin hakemassa Esikoisen hoidosta vasta kun Vauva heräsi itsekseen.

Syöminen on vaikeaa, ilmeisesti kipeä kurkku kiusaa. Rinnalle suostuttelu on kovan työn ja tuskan takana, pimeä huone ja läheisyyttä ja hytkyttelyä. Kyllähän Vauva toki syö, mutta harvemmin kuin normaalisti, pissaa tulee kyllä. Mutta kaipa se on ymmärrettävää, eihän aikuisillekaan tahdo kipeänä ruoka maistua. Vauva viihtyisi pystyasennossa, muistin vasta tänä iltana, että KANTOLIINAHAN olisi kätevä siihen. ;) Heh, dementikko mikä dementikko! Kantoliinoja on pilvin pimein eikä silti ole helppoa vauvaa tullut kannettua kuin aniharvoin. Muistin tosin nytkin miksi ei, rinnat pakkaa ilman imetystaukoja helpommin ja paidat on märkiä. Mun rinnat ei kestä olla lähellä Vauvaa, ne villiintyy täysin.

Kohta olisi taas yö edessä, toivottavasti helpottaisi pian - ja toivottavasti ei mene korviin. On suorastaan sydäntä särkevää katsella miten pientä sattuu ja on paha olo. :( Mieluummin sitä sairastaa itse!

Pienoinen potilas nukahti lopulta syliini tietokoneen ääreen, kantoliina pitää poikasen paikallaan ja äiti saa molemmat kädet vapaaksi.

Imetyksestä ja siitä keskustelemisesta

Joskus on vaikea ymmärtää miten imetys on nettikeskusteluissa niin äärimmäisen suosittu keskustelujen ja varsinkin kiistojen aihe. Keskustelun taso vaihtelee huimasti riippuen suurimmaksi osaksi siitä keskustellaanko anonyymisti (Vauva-lehden Aivo vapaa anteeksi Aihe vapaa on suorastaan pelottava paikka) vai omalla vakiintuneella nimimerkillä tai jopa nimellä. Olipa foorumi mikä tahansa, olen vähitellen taipumassa siihen johtopäätöksen, että imetyksestä on mahdoton keskustella ilman ajoittain kiihkeiksikin käyviä puheenvuoroja. Imetys on niin arvo- ja tunnelatautunut aihe, että vaikka kuinka pyrkisi kirjoittamaan aiheesta ketään ärsyttämättä, joku älähtää aina.

Oma imetyshistoriani kattaa imetystä helmikuusta 2002, tällä hetkellä rinnallani on kaksi lasta. Esikoinen piipahtelee aina vain harvemmin rinnalla, ilmeisesti äidin hienovarainen vihjailu (ei nyt! nyt on vauvan vuoro ;D) alkaa vähitellen tuottaa tulosta. Vauva on vielä täysimetyksellä ja tarkoituksena on aloitella kiinteitä ruokia 6 kuukauden täysimetyksen jälkeen. Kiinnostuin imetyksestä odottaessani Esikoista, luin aiheesta niin äitiyspakkauksen Rinnalla-oppaasta kuin melkeinpä kaiken mahdollisen kattavilta it-listan kotisivuilta. It-tapaamisissa en ole koskaan käynyt, niitä ei ole sopivan matkan päässä. Etukäteistiedoista huolimatta Esikoisen imetyksessä oli ongelmia, jotka olisivat voineet kaataa koko imetyksen, jos en irkissä olisi saanut tukea eräältä ihanalta ja empaattiselta imetystukiäidiltä - pelkkä luettu tieto ei riittänyt, tarvitsin myös henkistä tukea. Vauvan imetys on sujunut ilman ongelmia alusta asti. Tai no, ongelmaksi voisi ehkä kutsua huonomuistisuuttani, välillä olen ollut huolissani Vauvasta joka ei mielestäni koskaan syö - näin siksi kun unohdan helposti imettäneeni, imetysdementia on paha riesa.

Olen aivan varma, että omat kokemukseni heijastuvat mielipiteisiini. Miten ne voisivat olla heijastumatta, se mitä olen itse kokenut on minulle totta. Koska imetys on minulle luonnollinen asia, on joskus vaikea ymmärtää ihmisiä, joilla on kipeä ja negatiivinen suhde imetykseen. Pullot ja korvike eivät minua mitenkään loukkaa, kuinka ne voisivatkaan! Se miksi minusta vauvojen ja pullojen pyhä yhteys mediassa pitäisi purkaa, on yksinkertaisesti se, että kuvalla on mieletön valta ihmisten alitajuntaan ja asenteisiin. Vaikka sitä ei itse itsestään huomaisikaan, harvapa meistä tunnustaa olevansa altis mainoksille edes jossain määrin, vaikka toki mainostamisella on merkitystä, koska miksipä muuten ylipäätänsä mainostettaisiin. Ja niinhän meistä jokainen on keskimääräistä parempikin autoilijakin... Finfoodin televisiomainos rinnalla olevasta lapsesta oli virkistävä poikkeus valtavirrasta.

Pirkka Naperon sivuille eksyin minäkin, mutta siinä vaiheessa kuvitukseksi oli vaihdettu rinnalla oleva lapsi. Sivujen ylläpitäjän kommentti siitä, että nyt kun kuvana on rinta ja lapsi, seuraavaksi tulee mahdollisesti valitusta seksistisyydestä. Tässäpä taas tiivistettynä se, miten rinnat ovat meidän kulttuurissamme suurelta osin leimaantuneet seksiin ja toisaalta se, että kaikkia ei voi miellyttää.

Imetystukityön yksi suurimpia ongelmia lienee se, että sitä tekevät ovat kuitenkin vain ihmisiä, jokainen omine vahvuuksineen ja puutteineen. Innokas aloittelija voi hyväntahtoisuudestaan huolimatta olla taitamaton sanojen kanssa ja kaikessa ystävällisyydessä annetut neuvot kääntyvätkin asiaa vastaan. Minua huvittaa niin monen nykyisin toitottama fraasi, miten imetystuen fanaattisuus ja vouhkaaminen kääntyvät hyvää asiaa vastaan. Jep, on myös todella kypsää ja aikuista nähdä imetyskeskustelun ylilyönnit koko imetystukityön viaksi - puhumattakaan siitä, että monesti näitä kärkeviä kommentteja esittävät nimimerkit, joiden todellisista ajatuksista ja tarkoitusperistä on mahdoton sanoa mitään. Pidän suuressa arvossa muutamia vuosien varrella tutuiksi it-listalla tulleita imetystukiäitejä, heidän empaattista ja kysyjän lähtökohdat ja tarpeet huomioon ottavaa tukitoimintaa on ilo seurata. Hanna G ja Karla Loppi jaksavat tukea ja kannustaa - silti olen ihan varma siitäkin, että myös heidänkin viestinsä voi vääntää negatiiviksi, jos rivien välistä niin haluaa lukea. Ihailen myös IKE:n Pörrön rohkeutta tehdä tärkeäksi katsomaansa työtä palkatta ja omalla nimellään ja kasvoillaan. Pörrö on kerännyt toimintansa aikana paljon kritiikkiäkin, välillä jopa typerää henkilöön menevää pikkumaista ivailua, mutta siitä huolimatta hän jaksaa. Nimimerkin tai jopa nimettömyyden suojista on kun on niin helppoa olla ilkeä. En ole kaikesta samaa mieltä hänen kanssaan, mutta miksi pitäisikään?

Jokaisella meillä on omat totuutemme, niin imetyksestä kuin muustakin. Oma totuus on aina se paras, on hirvittävän vaikea hyväksyä sitä, että kaikki eivät ajattelekaan asioista niin kuin itse ajattelee. Imetys on monelle todella kipeä aihe, liian moni joutuu pettymään kun ei saakaan sitä imetystä, mistä itse haaveili. Meillä äideillä on paha tapa syyllistyä asioista, joihin oikeasti emme voi paljonkaan itse vaikuttaa. Moni äiti, jonka imetys kaatui jo heti alkuunsa, ei ole saanut riittävästi tietoa ja tukea, äidin mahdollisuudet saada imetys käyntiin ovat olleet todella heikot vaikka äiti olisi tehnyt mitä. Alku saattaa olla muutenkin hankalaa, moni uupuu kipeisiin rintoihin, alun valvomiseen ja ylipäätänsä uuden äitiyden tuskaan. On aika epäreilua, että imetyksen käynnistymisen kannalta tärkeitä ovat juuri nuo ensimmät viikot, jolloin toivutaan kenties hankalasta synnytyksestä, kipuillaan uuden elämäntilanteen kanssa ja muutenkin painiskellaan hormonimyrskyjen kourissa. Pulloruokintaan voi periaatteessa siirtyä koska vaan, mutta jos imetystä ei käynnistetä noina tärkeinä ensimmäisinä viikkoina, ei imetystä voikaan enää valita sitten kun olisi voimia paneutua asiaan. Biologia on valitettavasti meitä äitejä vastaan tässä asiassa.

Se on minusta huvittavaa ja toisaalta surullista, että aina korostetaan mantroja "korvikkeellakin kasvaa terveitä lapsia" ja "imetys ei ole äitiyden mittari, myös ei-imettävä äiti on ihan hyvä äiti". Surullista minusta on se, että näitä pitää aina ja aina vaan toistaa - eikö asia ole ihan itsestään selvää? Ilmeisesti iloisesti pulloruokinnan valinneenkin sisällä asuu kaikesta huolimatta pieni epävarmuus, miksi muuten näitä pitäisi aina tuoda esille? Läheisyyttä ja rakkautta voi todentotta antaa muutenkin kuin imettämällä, niin äiti kuin isäkin.

Autotesti

Tätä minä vähän pelkäsinkin...

"Ihmiset pitävät sinua luotettavana ja tasaisena, joskin hiukan yksinkertaisena."

Voiko sitä enää kuvaavammin sanoa! Mutta se mikä tässä on suorastaan pelottavaa on se, että Kotikarusellin Tsu tiesi tuloksen jo puolta tuntia ennen kuin tein edes testiä... Sama nainen tiesi Vauvan syntymäpäivän, sukupuolen ja ponnistuksen kestonkin - etukäteen! Nyt PELOTTAA! ;)

Hupia hampusta ja vaippoja

Hamppupaketti saapui tänään, Kotikarusellin Tsukin epäili etten kerkiä enää mitään muuta kuin juoksuttaa hamppua pyykkikoneeseen, sitten rumpuun ja kierros alusta. Ehei, ei se Tsukaan ihan kaikkea tiedä: Minä MITTAAN myös välillä paljonko hampun hyväkäs kutistuu. Tosin saatanpa kohta pyöritellä hamppua ihan ilman kuivausrumpuakin monta kertaa peräkkäin koneessa. Kuume päästä lopultakin väkäämään vaippoja tuosta kauan kaivatusta on kova.

Hamppu, ah hamppu. Tuo ihana kestovaippojen materiaali, joka imee pissaa paremmin kuin mikään muu. Ja sitten jotkut hyväkkäät ilkeävät ihmetellä, että missäs vaiheessa kylvän omat hamppuviljelmät pihalle. Mitähän mielleyhtymiä niille mahtaakaan hampusta tulla? ;)

Vaippoja

Hamppua odotellessa tekaisin pari vaippaa. Mulla on taas menossa se vaihe, että uni ei oikein tule silmään ennen kuin ensimmäisen yöimetyksen jälkeen eli paras käyttää öitä välillä hyödyksi ja ommella vähän. Kaikki nuo vaipat ovat periaatteessa samanlaisia, imuna sinistä froteeta, vain päällikankaan kuosi vaihtuu. Vaippojen väristä päätellen meillä on poika, jonka äidillä on harvinaisen huono mielikuvitus värien suhteen... Enkä edes pidä sinisestä!

Lisää lapsia kiitos!

Olen jo jonkun aikaa pohtinut blogaavani joskus perheen lapsiluvusta. Viime yönä kommenttiraidalta toiselle pomppiessani törmäsin Kookoksen kirjoitukseen aiheesta ja sain kipinän kirjoittaa jo nyt.

Minulle on aina ollut selvää, että tahdon enemmän kuin yhden lapsen. Haaveissani lapsiluku on ollut neljä, mutta olosuhteiden pakosta olen joutunut tinkimään ja nyt olisin todella onnellinen, jos joskus perheeseemme liittyisi vielä kolmaskin lapsonen. Vanhemmillani oli kaksi lasta, joskus olisi ollut kiva, jos meitä olisi ollut enemmän. Sisarukset ovat iso rikkaus, vaikka olenkin veljeni kanssa myös tapellut aikoinani ja ollut tarkkana siitä ettei toinen vaan saa enemmän hyvää kuin minä, niin nyt aikuisena sitä vasta oikein ymmärtää sisaruksen arvon. Muistan kuinka säälin niitä ystäviä, joilla sisaruksia ei ollut. Lapsen silmin he näyttivät niin yksinäisiltä. Toisaalta en voinut ymmärtää kotiseudullani asuvia herrankansalaisia, joilla lapsia oli niin paljon kuin luoja vaan suinkin soi.

Jossakin takaraivossa oli selvästi kuva siitä, montako lasta on oikein ja sopivaa. Pidin ennen yli neljän perheitä outoina, ajattelin ettei vanhemmilla voi olla aikaa ja rakkautta kaikille. Vähänpä minä tiesin ja ymmärsin, onneksi Kotikarusellin Tsun siivellä olen saanut seurata nyt (vasta ;D) kuusilapsisen perheen elämää ja saanut rikkoa mieleni rajoja. Kaikki kuusi ovat taatusti yksilöitä, rakastettuja ja huolehdittuja - ja _kun_ seuraava joskus tulee, olen varma, että myös hän mahtuu hyvin joukkoon.

Isättömiä lapsia en maailmaan halunnut, joten vasta avioiduttuani 26-vuotiaan lapset alkoivat olla jota kuinkin realistinen mahdollisuus elämässä. Toisaalta oli myös halu elää kahdestaankin Miehen kanssa, hioa pois pahimpia särmöjä. Kolme vuotta elimme ilman yritystäkään, mukinoita ja tiedusteluja aika harvat ilkisivät esittää, vaikka tulihan niitäkin heittoja joskus. Paras oli anopin: "Mistä voit tietää saatteko edes lapsia, jos ette edes yritä?" Lapset tehdään (tai yritetään tehdä) itselle, ei niitä muitten mieliksi kannata haluta.

Tuli oikea aika ja Esikoinenkin sai alkunsa lyhyen yrittämisen jälkeen. Jo kun Esikoinen oli alle puolivuotias, paha vauvakuume iski taas jostain. Alan pahasti epäillä, että omatkaan vauvat eivät suinkaan ole vauvakuumetta helpottavia vaan entisestään ruokkivia pikku epeleitä. Olosuhteet olivat kuitenkin sellaiset, että seuraavalle annoimme tilaisuuden tulla vasta kun Esikoinen oli puolitoista vuotta. Jo aikaa sitten keskustelimme Miehen kanssa siitä, että olisi surullista, jos Vauva jäisi viimeiseksi - jospa joskus olisi vielä iltatähden aika!

***

Kenellä sitten pitäisi olla oikeus saada vauvoja ja millä syillä?

Suurin motiivi vauvojen haluamiselle on varmasti vauvakuume, meissä ihmisissä vain on sisäänrakennettu halu lisääntyä. Vauvat ovat niin suloisia ja ihania, karmea koko totuus siitä, mitä muuta vauvat voivat olla, paljastuu yleensä vasta kun oma on jo sylissä ja on myöhäistä perua. Mutta tietämättömyys koliikista ja valvotuista öistä ei selitä sitä, miksi useimmilla lapsitoive on enemmän kuin yksi.

Raskaus ja synnytys eivät ole kaikille elämän parhaita kokemuksia. Itse olen päässyt vähällä, tokihan pikku kremppaa on ollut ja synnytys toki sattuu, mutta synnyttämistä en silti vaihtaisi pois. Minulle synnytykset ovat olleet elämän tähtihetkiä, Esikoisen raskauskin oli, mutta toinen raskaus olikin sitten jo enimmäkseen kypsyttävää. Kokemus muutti minua ihmisenä, äidiksi kasvamisessa on jotain taianomaista.

Minä pidän vauvoista ja kaikesta kivasta puuhasta mitä siihen liittyy. Nautin siitä yhteydestä, jonka imettäminen rakentaa minun ja vauvani välille, yöheräämiset eivät yleensä haittaa. Tapaani hoitaa vauvojani liittyy paljon muutakin oheiskivaa, kantoliinoja ja kestovaippoja, jotka ovat ihan oma maailmansa ja yhteisönsä.

Valitettavasti elämän realiteetit rajoittavat lapsilukua. Joskus luin tutkimuksesta, että lähes kaikki perheet olisivat halunneet enemmän lapsia kuin mikä oli toteutunut lapsiluku. Yksi suuri este on talous. Vaikka lasten aiheuttamat lisäkulut eivät tarkalla taloudenpidolla ja kierrättämisellä tähtitieteellisiksi nousisikaan, esteeksi tulee helposti äitiys- ja vanhempainvapaiden aiheuttamat tulotason notkahdukset. Hoitovapaa viimeistään romuttaa taloudellisen tilanteen hyvin helposti. Tulonsiirrot vaikka tasaavatkin jonkun verran tulotason heittelyjä, eivät kata kaikkea. Joskus olisi helpompi, jos ei olisikaan työpaikkaa minne palata, voisi huoletta jäädä kotiin hoitamaan lapsia ilman karensseja ja muuta mukavaa. Onneksi rahat ja talous eivät ole kaikki, elämänlaatua ei mitata vain rahassa.

Kookoksen esittämä ajatus siitä ettei ura ja lapset sopisi yhteen on minulle vieras. Olen onnekas, työni vaikka onkin usein haastavaa ja mukavaa, on kuitenkin vain pelkkä työ. Viihtyisin todella hyvin kotonakin, en tarvitse itseni toteuttamiseen palkkatyötä. On varmasti kamalan stressaavaa, jos työ ja perhe repii ihmistä kahtaalle koko ajan. Tosin olisin taipuvainen ajattelemaan silti niin, että työpaikallaan jokainen meistä on korvattavissa, lapsillemme olemme kuitenkin ne ainoat vanhemmat.

***

Hmm, olisi niin paljon pohdittavaa, mutta tuntuu etten vain osaa tarttua ajatuksiin kiinni. Lapset, nuo ihanat ja rasittavat pikku otukset, melkein kuin keräilyesineet: Kerää koko sarja! Mikäs sen komeampaa kuin talossa juoksevat lapsoset, jotka voi yrittää pyydystää koon mukaiseen esittelyriviin silloin tällöin. ;)

Lukemisia lapsille ei kun Ewolle

Ewo, nyt kun täytän kerrankin sun toiveesi, niin voisitko sinä puolestasi lähteä synnärille. Katsos kun kohta ei kukaan meistä voi enää käyttää wanhaa wiisautta ettei kukaan ole ennenkään suutariksi jäänyt... Tai ainakin pitäisi tehdä latistava lisäys "...paitsi yksi Ewo taisi jäädä..."

Outoa muuten, miten kukaan voi nauttia toisten kersojen raivareiden ja temppuilujen lukemisesta? Ewo? Ewo????

Raivari 1

Perjantaisella BauHausin reissulla Esikoinen riisui heti ajomatkan alussa kengät ja sukat. Kuinkas muuten, talvipakkasellakin neiti nakkaa hatun ja hanskat kaaressa pois heti kun pääsee autoon. Näin vähän lämpimämmällä lentävät myös kengät - ja joskus talvellakin. :/ Hetkisen tytteli istuksia paljain jaloin, mutta sitten alkoi kitinä. Äitiiiii, anna mulle kengät!!! Iiiisiiiiiii, tahtoo sukat!!! Kitinää, vikinää ja karjuntaa.

Olin itse paljain käsivarsin ja tiesin ettei autossa ole kylmä, joten sanoin vain, että itsepä riisuit, puetaan takaisin sitten kun päästään perille. Kitinässä oli semmoinen nuotti, että tuskinpa olisi kitinää lopettanut, vaikka olisi siihen paikkaan pyssätty. Miehellä ei kestänyt hermo, ei sillä koskaan kestä, vaikka yritin valistaa, että tuskinpa Esikoinen vikinää lopettaa, vaikka päälläsi seisoisit.

Pysähdyttiin bussipysäkille, Mies antoi lapselle sukat, kenkiä ei sentään. Jatkettiin matkaa ja möykkä vain koveni. Kysyin Mieheltä, että ihanko todella se luuli, että Esikoinen noin vaan hiljentyisi? Sanoi kuvitelleensa. Huokaus, ei ole kolme vuotta sillekään mitään opettanut...

Vauva oli koko matkan hiljaa, totta kai. Esikoinen lopetti möykän vasta kun pääsi MacDonaldsiin. Bauhausiin on noin tunnin ajo meiltä, vähän turhan pitkä pätkä korvien kannalta. Miksi autoissa ei ole äänieristettyä osastoa reippaiden tyttösten kuljettamista varten?

Raivari 2

Eilen istuimme ruokapöydässä ja Esikoinen sai ensimmäisen lasin maitoa juotua ja pyysi lisää. Ruoka ei taas sitten maistunutkaan yhtä hyvin kuin maito. Kävin hakemassa maitopurkin jääkaapista, kaadoin neidille lasin täyteen ja vein purkin takaisin jääkaappiin kuten aina. Tässä dementikkoperheessä on turha kiusata kohtaloa, maitopurkki jää taatusti pilaantumaan, jos sitä ei heti nosta jääkaappiin.

Tämäpä ei tällä kertaa Esikoiselle kelvannutkaan, vaan alkoi hillitön möykkä siitä, että purkki on saatava pöytään asap. Huokaus. Menin imettämään välillä Vauvaa ja kuulin kun mies kyllästyi möykkään ja nosti neidin hetkeksi nurkkaan, kun järkipuhe ja varoitukset eivät menneet perille.

Puoli tuntia Esikoinen raivosi nurkassa, lähes suoraa huutoa koko ajan. Yritimme vuorotellen käydä Miehen kanssa juttelemassa Esikoisen kanssa, mutta ei, huutoon ja raivoamiseen ei auttanut sitten mikään. Kunnes ilmeisesti mitta täyttyi ja neiti oli valmis tyytymään siihen, että purkki on nyt jääkaapissa. Esikoinen palasi pöytää ja ruoka maistui. Ja se kaadettu maito, maito, josta kaikki möykkä alkoi, jäi tietenkin juomatta...

***

No Ewo, viihdyttikö? ;) Valitettavasti olen aktiivisesti pyrkinyt unohtamaan erinäisiä muita tempauksia, joten nyt ei ollut viikonlopulta kuin nämä kaksi...

Vauva känkkää

Viikonloppu oli ja meni. Miehellähän oli perjantaikin ylimääräistä vapaata, joten kerkisin tottua ihan liian hyvälle, nyt onkin ollut melkoista tahkoamista tämä maanantai. Vauva täräytti taas täyslaidallisen puoli kasilta, näyttää pahasti siltä, että kakkimisesta järkyttävän aikaisin on tulossa tapa. :( Vaihdoin vaipan, nakkasin Vauvan takaisin pinnikseen ja pienen pupeltamisen jälkeen ipana älysi hiljetä. Mulle se ja sama nukkuuko vaiko ei, kunhan ei häiritse äidin unta. ;) Sitten heräsi Esikoinen ja kärtti tissiä. Sitähän saa, pikatissitys ja komensin Esikoisenkin takaisin nukkumaan. Jotain on Esikoinenkin, tuo luupäiden ja kuurojen kuningatar, oppinut tänä aika, kaivoi päänsä nätisti tyynyyn ja rupesi viekkuun nukkumaan. Heräsin sitten vähän ennen kymmentä siihen, että Vauva höpöttelee. Esikoinen puuhasi mitä lie olohuoneessa, ei kuitenkaan tuhonnut kämppää tai selvitellyt mun lankoja kuten joskus...

Vauvalla on tänään ollut "muistutan siskoani" -päivä. Mun ihana, pieni ja helppo Vauvani on kiukkuinen kuin ampiainen! Vauvaa alkaa ilmeisesti jo kyllästyttämään se, että komeasta konttausasennosta huolimatta matka ei taitu ollenkaan sinne päin minne pitäisi ja harmittavasti sattuu vieläpä muksahduksiakin eli leuka tärähtää lattiaan. Hmm, silläköhän tyylillä ällöttävän Ron Mossin leukaperät on hankittu? Ukko konttasi varmaan vielä kaksikymppisenäkin, joten muotoilumuksahduksia varmaan riitti... Vauva on jo nyt alle puolivuotiaana paljon taitavampi näyttelijäkin kuin kyseinen herra, meille tullee loistava luonnenäyttelijä? ;)

Niin, takaisin asiaan eli Vauvan kenkkupäivään. Pojua harmittanee myös hampaat, joita ei siis vielä ole. Kovasti jäystää taas vaihteeksi nyrkkejään, puruluut on tietenkin taas kerran hukassa. Ei se mitään, syytän hukkaamisesta joko Miestä tai Esikoista. ;) Joka paikka on kuolassa, ikävää kun paitanikin on kuolasta märkä, mutta en nyt millään viitsi hakea uutta, joka sekin olisi kuolassa viimeistään puolen tunnin kuluttua. Puhumattakaan liukastumisvaarasta, parkettikin happanee, kun kuolaa lilluu joka puolella. Kuola on kyllä inha erite. Paitsi että se märkää ja kylmää, sitä on myös mahdoton mitata. Kuola tuotti mulle aikoinaan suurta päänvaivaa, Esikoisen päivittäiset pissa- ja kakkatuotokset pystyin kyllä mittaamaan, mutta kuola...

Apua, Vauva järsii tuolistani pyörät alta! Ja huutaa... Tahdon oman Vauvani takaisin, tämä vaihdokas ei ole yhtään niin kiva! Syyllinen palauttakoon, heti!

Se toimii taas!!!

Nimittäin blogien kommentointi. Olipa orpo olo koko viikonlopun, kun ei päässyt kommentoimaan toisten blogeja eikä edes lukemaan muitten kirjoittamia viisauksia. Hommahan menee aina näin, jos joku ei ole mahdollista, niin juuri silloin olisi roppakaupalla kuolemattomia viisauksia jaettaviksi. Enää en valitettavasti muista mitä viisasta pitikään sanoa, mutta kommentoinpa sitten pelkästään höpisemisen ilosta jotain. ;)

Ja mikä olikaan salaisuuteni, jolla sain kommenttiraidan taas toimimaan. Kyllä kyllä KYLLÄ! Juuri se, koneen boottaaminen... Onpas ihme ja kumma, kun konetta pitäisi ilmeisesti bootata useamminkin kuin satunnaisen sähkökatkon sattuessa. Ei voi pieni ihminen käsittää, koneen käynnistymistä odotellessa menee aina hukkaan monta ja monta sekuntia kallisarvoista koneaikaa...

Kommentti Muistijälkien E.K:lle

Koska kommenttiraidat temppuilevat, en pääse lisäämään tätä Muistijälkiin. Olen huomannut, että joskus luet munkin blogia, joten yritänpä nyt tavoittaa sut tätä kautta E.K! *vilkuttaa*

Mutta asiaan: Mun Wordin versiossa sanojen lukumäärä löytyy Tiedosto-valikosta kohdasta Ominaisuudet Tilastotiedot-välilehdeltä. Eli jälkikasvun ei tarvitse harjoitella imaginäärilukuja, eikös ne yli kymmenen olevat ole niitä?

Veijo

Yritin päivittää suosikkiblogieni listaa, mutta eikös Veijo ollut pahalla päällä ja homma takkusi uskomattomasti. Nyt taisi jäädä useampikin hyvä blogi listaamatta, kun eihän tuota Veijon kiukuttelua kukaan kestä. Ei se mitään, että Veijo on hidas, niinhän ne miehet hyvissä asioissa usein tuppaa olemaankin, mutta että Veijo ei lopulta edes tee loppuun sitä mitä hidastellen aloitti...

Mutta kuka on tämä Veijo? Eihän siitä ole kuin muutama viikko, kun Veijo tuli elämääni - ihan pyytämättä ja kutsumatta. En olisi niin välittänyt, johan näitä miehiä on muutenkin riittävästi. Varsinkin kun tuo Veijon luonnekin on niin ailahtelevainen ja ikävä. Eikä ulkonäössäkään taida olla hurraamista. Mutta näyttäköön vaikka George Clooneylta niin silti en kyllä välittäisi. Veijo ei ole edes uskollinen, tuntuu viettävän aikaa myös monien muidenkin seurassa. Ei sillä että nyt olisin erityisen mustasukkainen, mutta kyllä musta ihmissuhteen perusta kuitenkin on jonkun sorttinen luottamus ja uskollisuus. Veijo ei sitä kyllä ole esittänyt, tulee ja menee mielensä mukaan.

Se Veijon kunniaksi on kyllä mainittava, että melkoinen ahkera kaveri on - nukkuneeko koskaan? Veijo-vapaata kellonaikaa en ole vielä löytänyt, vaikka aluksi luulin, että Veijo eläisi ameriikan ajoissa, mutta ei, tuntuu tuo ahkeroivan muulloinkin. Hyviä tapoja Veijo on kyllä opettanut: Ota kopio varmaan paikkaan ennen kuin painat Publish-painiketta, AINA! Jos unohdat kerrankin, niin taatusti Veijo ilmestyy juuri silloin. Mikä lie seitsemäs aisti Veijolla? Varmaan vähän niin kuin tämmöisen dementikkoäidin vaistot: sitä kyllä yleensä tietää milloin olisi viimeistään syytä mennä korjaamaan lasten korjaamat vahingot... Mutta toisin kuin Veijon aistit, mulla ne toimii valitettavasti vasta piirun verran jälkijunassa. Opettaisikohan Veijo mullekin oikeaa ajoitusta, jos oikein kauniisti pyytäisin?

Veijo Veijo Veijo, nytkin tuo pulssini kiivaaseen tahtiin innostava miekkonen ahkeroi Indexin päivityksen parissa - jo yli kymmenen minuuttia on mennyt ja prosentit on tasan 0. Jos saisin Veijon persukset tähän eteeni, niin voisin antaa navakan potkun - ihan vaan ystävällisesti tietenkin.

Kotikarusellin Tsun kestoilusta ja ELFA

Kotikarusellin pitäjä astui keskiviikkona ulos kaapista loksautellen irkissä monituisia leukoja sijoiltaan. Aah, herkullista, hetken olin jo odotellut kaappeilun päättymistä.

Leuka toki loksahti itseltänikin kun neljä viikkoa sitten Tsu kertoi irkissä harkitsevansa kestoilua ja surffaavansa vaippasivuilla etsimässä tietoja. Kun Tsu lupautui kokeilemaan, jos väkään Vauvalle hahtuvahousut ja sisävaipan, niin minulle tuli KIIRE! Tosin ei niin kiire, ettenkö olisi kerinnyt juosta kertomaan Miehelle, että ARVAA MITÄ!!! ;) Pistin heti puikot heilumaan, Tsu ei enää voinut perua, kun hahtuvat olivat jo tulossa. Ikinä en ole neulonut hahtuvia niin nopeaan, ne olivat valmiina jo lauantai iltana. Nopeaan valmistuivat myös imuosat, pakko oli pitää kiirettä...

Irkissä oli herkulliset viikot tiedossa, juttelimme tiivisti Tsun kanssa kestoista. Hankalaa oli varoa ettei vaan lipsauta vahingossa, kerran pari olimme hilkulla paljastua, kun käyttämällemme kanavalle joinasi asiasta tietämätön.

Vaikka Tsu nyt ei (muka) olekaan hurahtanut ollenkaan kestoiluun (hahahaa, nauran itseni tärviölle), niin mukava ihastella kivoja kuoseja ja surffailla yhdessä kestovaippasivustoilla. Kestoilu on kuin onkin kivaa, varsinkin kun sitä harrastaa mukavan löysin rantein.

Ei niin hyvää ettei jotakin huonoakin: Tsu johtaa blogien latauskisassamme jo kohta miljoonilla... ;)

ELFA

Sain tänään lopultakin Elfan korisysteemin pyykkilajitteluun. Sitä tuli hehkutettua jo viikkoja sitten, mutta emme sitten ehtineetkään silloin hakemaan BauHausista tuota elämää helpottavaa kapistusta. Mutta tänään sen sain, Mies jo kokosikin häkkyrän pesukoneen viereen. Se on ihana, 5 reilua koria, joihin voin nyt lajitella pyykkiä jo valmiiksi värien mukaan. Jospa nyt pyykkivuorten madaltamiseen tulisi taas uutta intoa?

Virkku vauva ja verta

Vauva mokoma on päättänyt, että minä en saa nukkua tolkuttoman pitkään enää edes Esikoisen hoitopäivinä. Jos nyt enää imetysdementikon aivoilla muistan, niin taisi yrittää hereille jo puoli kasilta tiistaina eli kestämättömän aikaisin. Täräyttipä vielä kakatkin korostaakseen ylösnousun tarvetta. Reippaana äitinä vaihdoin toki vaipan, joten Vauva piristyi vielä entisestään.

Ei se mitään, laitoin pojan pinnikseen kauniilla tuutusanoilla "Nyt on yö, NYT nukutaan!" ja menin takaisin omaan sänkyyn ja vedin peiton korville. Pari minuuttia hiljaisuutta, sitten poika höpötteli yksikseen jotain. Välillä piti käydä grillaamassa Vauvaa hetki ja takaisin nukkumaan. Lopulta älysin ottaa pojun tissille ja siihenhän tuo kukkuveikko onneksi uinahti - aah, unta palloon! Kiltti poika, tajuaa vinkin ennen pitkää.

Eilen oli neuvola, joten kumpikin kakara nukkui tosi nätisti kasin ohi. Tietenkin... Mutta tänä aamuna Vauva aloitti jupinat jo heti seiskalta, tänäänkin alleviivasi heräämisen tarvetta täräyttämällä vaipan täyteen. Mistä ihmeestä tuo nyt on keksinyt yökakat taas? Tällä kertaa poju olikin sinnikkäämpi, meni melkein kasiin ennen kuin grillaaminen ja sinnikäs toistelu siitä että on yö tuotti tulosta. Koisimmekin sitten kunnolla eli puoli yhteentoista asti. Aah, aamu-unet ne vasta on jotain.

En voi kuin sääliä niitä joitten vauvat heräilevät ennen kukkojakin - omat lapseni ovat yleensä olleet kiitettävän aamu-unisia. Uskovat yleensä vähällä, kun sanon, että nyt on yö ja nukutaan. Ilmeisesti nukkuvan äidin vieressä on tosi tylsää, alkaa siinä virkumpaakin vauvaa vähitellen nukuttaa?

Verta

Armas Esikoiseni, jolle aina sattuu ja tapahtuu, onnistui tänään kolhimaan nenänsä niin, että veri vain lensi. Ihmeen vähän näitä sattuukin, kun miettii kuinka päätönsä Esikoisen meno yleensä on. Tosin tottahan tämäkin oli vikani, homma nimittäin meni näin: Esikoinen pyysi mehua kun saumuroin juuri, joten sanoin, että odota hetki. Olisihan se pitänyt tietää, että odota on täysin tuntematon käsite... Eli virhe numero yksi. Esikoinen otti sitten eilisillalta jääneen mehulasin pöydältä, lasi olikin tarttunut pöytään kiinni ja kiskaisi sitä reippaasti - suoraan nenäänsä. Virhe numero kaksi: Laiska äiti ei ollut siivonnut pöydältä mehulaseja. Virhe numero kolme: En ollut huomannut pöydälle läiskynyttä mehuakaan, joka liimasi lasin pöytään.

Siinäpä sitä sitten tukittiin verenvuotoa, pelästys kyllä taisi olla suurempi kuin kipu sinänsä. Esikoinen poseerasi polleana kamerallekin eikä verta pestä pois ennen kuin armas isi tulee hetken päästä töistä ihailemaan jälkikasvunsa saavutuksia...

Menneisyys yllättää ja turhan tehokas uusi rakkaus

Menneisyys sai tänään minut yllättäen kiinni. Ehkäpä kerjäsin sitä, kun muistelin niin innolla ystävyyttä Veen kanssa ja siinä sivulauseessa kirjeenvaihtokavereita ympäri Eurooppaa ja maailmaa.

Tänään postin mukana oli kirje Pakistanista! Kirje oli vuosien takaisella nimelläni, vuosien takaiseen osoitteeseen. Vaikka aina Suomen Postia mollaankin (niillä on järjettömät hinnat!!!), niin täytyypä sanoa, että melkoisen tehokkaita olivat, kun löysivät minut muuttuneella nimelläni ja monen monituisen osoitteenvaihdon jälkeen. Vanhempani erosivat ja siksipä tuota osoitettakin asuttavat nyt jotkut muut.

Joskus muinoin meillä oli Veen kanssa ilmoitukset eräässä kansainvälisessä kirjeenvaihtolehdessä ja silloin postilaatikkomme tulvivat hetkellisesti yli kirjeistä, joita tulvi noista kaukomaiden meille tuntemattomista paikoista. Mietin kuumeisesti, että onkohan joku löytänyt kätköistään tuon vanhan lehden ja kokeillut onneaan, pakistanilaiset kirjeenkirjoittajat kun olivat silloin muinoin miehiä, jotka ennen pitkää saattoivat mainita sanan tai kaksi rakkaudestakin. ;)

./vainoharhamoodi on
Toinen mieleen tullut ajatus olivat pernaruttokirjeet. Tottahan joku turbaanipäinen veitsi suussa hihhuloiva terroristi oli päättänyt lähettää vähän lisämaustetta normaalin suomalaiseen tautikokoelmaan. Pernarutto tekisi tosi terää tässäkin perheessä... Pyörittelin hetken kirjettä käsissäni ja mallasin vähän aurinkoakin vasten, vaarattomaltahan tuo näytti.
./vainoharhamoodi off

Dementikkoimettäjä kun olen, unohdin kirjeen tyystin moneksi tunniksi ja avasin sen vasta hetki sitten. Kirjehän oli eräältä silloiselta kirjeenvaihtokaveriltani! Obaid kertoi siinä elämästään ja perheestään lyhyesti, olipa kopioinut loppuun palasen kirjeestäni vuodelta 1990 ja kuvastani. Hymyilen tätä kirjoittaessanikin, joskus on mukavaa saada muistutuksia menneiltä ajoilta. Otan varmasti yhteyttä Obaidiin, tosin nyt se käy nopeammin, hän kun oli laittanut sähköpostiosoitteensakin. Kirjeissä oli kyllä puolensa, oikea paperi tekee viestistä niin paljon henkilökohtaisemman.

Turhan tehokas uusi rakkaus
Uusi rakkauteni osoittautui vähän turhankin tehokkaaksi. Tarkoitukseni oli silputa kaalipataa varten kolme sipulia, mutta onnistuinkin tekemään sipulivelliä... Kone surautti vaan ja siinäpä sipulit lainehtivat - taidan kyllä olla ihan kädetön ruoanlaittajakin... Pahinkaan sipulille "allerginen" keskenkasvuinen ei taatusti löytäisi sipulia tuosta kaalipadasta, se hyvä puoli tuossa metodissa kyllä on.

Maanantaikutonen

Maanantaikutosen löysin ainakin Karmakamarista ja Tulevalta faijalta.

1. Onko se toukka jo pyörähtänyt maailmaan?
Kaksi kertaa olen ollut raskaana ja kaksi toukkaa on rantautunutkin tähän perheeseen. Se toukka on kyllä yllättävän hyvä termi, kun miettii millainen pötkylä sieltä jalkojen välistä putkahtaakaan.

2. Mitä toivoisit nassikan perinneen vanhemmiltaan?
Minä toivoin, että lapset perisivät isänsä silmät ja niinhän tuo näyttää, että silmien seudussa on kummallakin paljon Miehen ulkonäköä. Mies-raukka toivoi, että lapset olisivat perineet hänen korvansa, mutta niin ei käynyt. Ei tainnut tietää, että nipukallisuus on vallitseva ominaisuus ja nipukattomuus peittyvä - minulla on siis nipukalliset korvanlehdet, miehellä nipukattomat. Näin tarkkaan meillä on mietitty lapsien ulkoisia ominaisuuksia, luonteita ei ole taidettu vaivautuakaan sitten pohtimaan.

3. Vihaatko lapsia?
Ajoittain kyllä ja silloinkin rakastan noita suloisia pikku riiviöitä. Joskus voisin lähettää ipanat pelkkä menolippu kourassaan Saturnuksen renkaita ihmettelemään... Ainakin Esikoisen, Vauva nyt on vielä niin helppo. Lapset ovat mestareita repimään vanhemmista tunteita esiin, niin negatiivisia kuin positiivisiakin.

4. Onko ajatus äitiydestä jotenkin pelottava?
Ennen kuin Esikoinen syntyi, äitiys pelotti. Tai ei ehkä äitiys vaan se, että pelkäsin ettei minulla ole enää omaa aikaa ja joudun luopumaan kaikesta kivasta. Ei se ihan niin mennytkään, ajankäyttö kyllä muuttui, mutta niin muutuin minä itsekin.

5. Miksi olet hyvä äiti?
Minähän en ole hyvä äiti, minä olen kammomamma, jonka lapset ovat heitteillä, kun äiti vaan viettää aikaa nettielämänsä pyörteissä. ;) Ei vaan, musta on kamalan tylsää arvottaa äitejä tai isiä tällä ikuisella hyvä - huono akselilla. Kukaan ei ole äitiydessä tai isyydessä täydellinen ja se on hyvä se. Uskon että kaikkein vahingollisinta lapselle olisi täydelliset vanhemmat. Riittää kun on normaali, välittämiseen kykenevä ihminen, joka yrittää parhaansa tasapainotella niin, että jokainen perheessä voisi kohtuullisesti.

6. Mikäs taaperon nimeksi tuli?
En ole antanut perisuomalaisen sukunimen estää nimeämisvimmaani. Jos nyt kertoisin nimet tässä, edes osittainen anonyymiys olisi mennyttä, joten olkoon. Mutta kummankin nimistä löytyy myös niitä esim. Tulevan Faijan kammoamia ulkomaisia kirjaimia. :D

Rutinaa retroilusta

*** Disclaimer: Makuasioista ei sovi kiistellä, nämä ovat vain minun mielipiteitäni. ***

Viime viikkoina tietoisuuteeni on luikerrellut vähitellen mitä järkyttävin asia, 70-luku on tulossa takaisin! Hui hirveää, kamalat värit, rumat vaatteet ja ne paksupohjakengät, jotka yrittivät maihinnousua jo joskus Spice Girlsien valtakautena. Mutta nyt hyökkäys on muuttunut entistä salakavalammaksi ja vaarallisemmaksi: retroilu on täällä!

1 havainto:
Irkkiystävät alkoivat pasteta linkkejä Huuto.netin kuolattaviin lastenvaatteisiin ja -tarvikkeisiin. Järkytykseni oli suuri, kun linkkien takaa paljastui 70-luvun äitiyspakkauksen makuupusseja ja vauvan vaatteita. Huutohinnatkin saivat kahvin hyppäämään väärään kurkkuun: 20 euroa makuupussista on kuulemma edullista.

Mies totesi harmissaan, että sääli kun hänenkin muinoin pitämät vauvanvaatteet matkasivat jo muinoin Afrikan lapsien iloksi, niillä olisi nyt voinut tehdä hyvän tilin.

2 havainto:
Odottelin innolla Myllymuksujen uutta kuvio-pullia (kosteussulkukangas kestovaippoja varten, tämä tiedoksi asiaa tuntemattomille), pullit kun ovat valitettavan usein yksivärisiä. Pettymys olikin suuri kun nämä odotetut uutuudet paljastuivat rumiksi ameeba-kuvioiksi joko punaisella tai sinisellä pohjalla. Ei kiitos, meille ei vaippoihin bakteerien ja basillien kuvia! Säästyipä nekin rahat eli ei ehkä täysin negatiivista kuitenkaan.

3 havainto:
Paikallislehdessä vaateliike mainosti suurin otsikoin, että retro-Tutat ovat saapuneet. Ei voi olla totta, joko ne tekee uusiakin vaatteita retrona. Tiedänpä nyt kiertää senkin liikkeen todella kaukaa...

Tästä voisi päätellä...
...ainoastaan sen, että minulla on harvinaisen huono maku enkä edes häpeä sanoa sitä ääneen. Inhoan ruskeaa, likaisia murrettuja sävyjä ja isoja kuvioita. Marimekkokaan ei miellytä silmää, tosin sinisestä unikosta haaveilen vauvalle vaippoja... Mikä olisikaan kivempaa kuin siniset unikot kakassa? ;)

Mulle kiitos kaikkea söpöä vaan, lutuiset pikku nallet ja puput ovat varma nakki. Minkä sille voi kun ei tykkää - ja hyvä näin, eipähän minun tarvitse kisata jo muutenkin kovin suosituista retroista.

Ystävyydestä

*Veijo ole nyt tällä kertaa suosiollinen*

Tulipa viikonloppuna mietittyä ystävyyttä, kun kyläpaikan emäntä Vee on ystävä jo vuosien takaa. Sitähän sanotaan, että sisarukset ovat yleensä ihmisen pisin ihmissuhde, mutta onneksi myös jotkut ystävyyssuhteetkin kestävät melkein läpi elämän. Hyvä ja pitkä ystävyyssuhde voi parhaimmillaan olla melkein kuin sisarussuhde, vaikka perhetaustat ovatkin eri, niin monet muut asiat ovat yhdessä koettuja.

Mitä ystävyys Veen kanssa on minulle merkinnyt vuosien mittaan?

Ensimmäisen kerran tapasimme seurakunnankerhossa, Vee oli ihana vaalea kikkaratukkainen prinsessa, jolle olin joskus kateellinen vaaleista kiharoista. Kaikki prinsessat kun ovat vaaleatukkaisia ja minä onneton olin jo silloin tumma. Viime vuonna sain Veeltä sähköpostia, jossa oli skannattuna pari lehtikuvaa noilta ajoilta. Oli aivan upeaa nähdä nuo muistoja herättävät kuvat ja varsinkin, kun Vee kertoili posteissaan tarinoita ja muistoja noista ihmisistä. Vee on minun menneisyyden lisämuistini, en muista noilta ajoilta paljon mitään, mutta Veen tarinat herättävät muistoja taas eloon.

70-luvun ikäluokat olivat pieniä ja niinpä ala-asteella oli silloin vain yksi luokka kuntamme keskustaajamassakin, olimme siis samalla luokalla alusta asti. Joskus ehkäpä neljännellä luokalla aloimme kirjoitella toisillemme kirjeitä. Minulla on vieläkin tuolla ullakolla tallessa ihanille kirjepapereille kirjoitettuja aarteita, hassua mistä tulikin mieleen kirjeenvaihto joka päivä koulussa tapaavien kesken? Kirjeetkin kun vaihtoivat omistajaa kädestä käteen. Veen kirjeet naurattivat, hän kirjoitti aina niin hassuja juttuja, verbaalinen taituri kun on. Välillä hakkasimme kirjeita kirjoituskoneellakin, eipä ihme, että näppäimistö on niin kelpo kumppani nykyisinkin.

Olimme parhaita kavereita niin kuin tytöt vaan voivat, kikattelimme kaikille hassuille jutuille, jaoimme salaisuuksia. Ja tietenkin suurimpia salaisuuksia olivat POJAT, nuo pelottavat ja ihanat olennot. Se oli ihanaa aikaa. Kasvoimme isommiksi, menimme yläasteelle ja lukioon, haaveet ja elämä muuttuivat. Me olimme niitä luokan kilttejä tyttöjä, koulu oli helppoa ja todistuksemme vilisivät ysejä ja kymppejä. Kirjoittelimme edelleen kirjeitä, mutta nyt myös ulkomaille eikä vain toisillemme.

Olimmekohan neljätoista, kun kysyimme pahaa aavistamattomilta vanhemmiltamme, että saamme lähteä interrailille lukion ekan luokan jälkeen, jos hankimme itse rahat. Ilmeisesti vanhemmat kuvittelivat, että höpisemme vain omiamme ja suostuivat, vähänpä nuo meitä tunsivat. :D Niinpä sitten lukion ensimmäisen luokan jälkeen suuntasimme ensin Ahvenanmaalle Veen siskon luo kesätöihin ja sitten kohti Eurooppaa. Jo pelkkä Ahvenanmaalla töissä käyminen oli ihana seikkailu ja Veen sisaren perhe teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Vielä nykyisinkin he ovat minulle se perhe, joita pidän onnellisen perhe elämän mallina mielessäni, perhe, josta huokui rakkaus ja huolenpito toisiinsa.

Matkailimme kuukauden ympäri Eurooppaa, juna vei meitä seikkailusta toiseen. Sinänsä matkustaminen oli helppoa, sillä vierailimme kirjeenvaihtokavereittemme luona ja yhtenä tukikohtana oli kylästämme Zürichiin naimisiin mennyt mukava rouva ja hänen miehensä. Zürichiä, Mövenpickiä, suklaata ja tätä pariskuntaa kaipaan yhä vieläkin. Itkimme, kun meidän piti lähteä takaisin Suomeen, olisimme vain halunneet jatkaa seikkailua. Heti kotiin palattuamme suunnittelimme tulevaa kesää ja niinpä koimme vielä toisenkin seikkailun Euroopassa.

Lukion jälkeen tiemme erosivat hetkeksi, Vee läksi Ruotsiin ja minä Saksaan au-pairiksi. Saksan reissuni epäonnistui täysin, tulin kotiin jo jouluksi ja läksin sitten Veen luo Ruotsiin, jossa asustelimme yhdessä vieraassa maassa opiskellen ja töitä tehden. Miesasiat pääsivät välillä sotkemaan ystävyyttä, minä palasin Suomeen opiskelemaan. Silloin se teki hirveän kipeää, mutta näin jälkikäteen ajatellen olimme kasvaneet niin kovin läheisiksi, että ainakin minulle teki hyvää kasvaa välillä ihmisenä erilläänkin. Jossain vaiheessa taas ystävyys alkoi taas kantaa.

Opiskelimme, hankimme ammatit ja lopulta miehetkin. Yhteyttä tulee pidettyä harvemmin, lähinnä sähköpostitse, mutta kuitenkin tuntuu kuin Vee olisi kaikesta huolimatta mukana niin monessa jutussa, yhteys säilyy, vaikka näemme suhteellisen harvoin. En osaa edes kuvitella, kuka olisin ilman tätä ystävyyttä, niin paljon se on minua muovannut vuosien saatossa.

Vieraisilla

Luulin jo, että säästyisin Bloggerin Veijolta, mutta eikös se ääliö sotkenut tämän iltaisen postaukseni. Kaikki kuolemattomat viisaudet ja suurella luomisen tuskalla synnytetyt rivit häipyivät taivaan tuuliin, ottaa hiukka päähän. Veijo, pysy poissa blogistani!

***

Olimme siis viikonloppuna vieraisilla, vaikka vähän riskillä lauantai aamuna lähdettiinkin, kun kipukohtaus hellitti vasta perjantain ja lauantain välisenä yönä. Mutta oli helppo lähteä, kun kyläpaikka on tuttu ja isäntäväki mukavan leppoisaa. Joidenkin ihmisten kanssa vain on niin kotoisaa, kyläpaikan emäntä tosin on ystäväni jo seurakunnankerhosta asti, joten eipä ihme, että siinä seurassa ei tarvitse tippaakaan pingottaa vaan voi olla oma ikävä itsensä ihan rauhassa. ;) Onneksi olemme kumpainenkin valinneet mukavat miehet, jotka eivät myöskään suotta kiristä tunnelmaa.

Miten kivaa tavalliset asiat ovatkin, puuhailimme kaikenlaista lasten kanssa, söimme hyvin ja juttelimme. Esikoinen ihastui kyläpaikan koiriin pienen alkutotuttelun jälkeen, jatkossa saamme varmaan kuulla miten ihania koirulit ovatkaan? ;) Vauva innostui uudesta ympäristöstä ja ihmisistä niin ettei olisi malttanut nukkuakaan. Kyläpaikan emäntä ja isäntä Vee ja Jii ovat siis Vauvan kummeja. Poika olisi yölläkin halunnut seurustella, niin kiva kuin Vauvan iloista kiljuntaa ja höpötystä onkin kuunnella, niin aamuyöllä se valitettavasti ei innosta.

Kotiin palailimme tänään, vierailu piristi mieltä tosi paljon. Hyvä seura tekee ihmeitä vaikka olisikin vähän puolikuntoinen.

Sappi kiehuu

Illalla iski kai sappikivikohtaus, hirveä yö takana. Näyttää nyt sittenkin pahasti siltä, että edellinen vatsataudiksi diagnosoimani tauti olikin tätä samaa. Paitsi että tällä kertaa vieläkin pahempaa.

Oksentelin aluksi kaiken syömäni ja ylikin pois, siinäpä oli Esikoiselle ihmettelemistä. Oksentaminen helpottikin hetkeksi kunnes kipu yltyi niin mahdottomaksi, että kontailin vaan lattioilla, yritinpä välillä samaa taktiikkaa kuin synnytyksessäkin eli istuin ja huojuin. Tietenkin oman kunnan päivystys oli aikaa sitten sulkenut ja jouduin soittelemaan Aluesairaalaan. Sieltä neuvoivat syömään tavallista särkylääkettä ja yrittämään kestää. Jos nousisi kuume tai kivut menisivät ihan sietämättömiksi, sitten sinne ja Litalginia. Sappivaivoiksi epäilivät. Aamulla heti kahdeksalta sitten oman kunnan päivystykseen.

Huokaus, miksi ihmeessä kaikki tämmöiset inhat vaivat iskee silloin kun apu on mahdollisimman kaukana. Ja mikä ihme, kun taas piti soitella Aluesairaalaan. Vastahan kävimme siellä tahranpoistoaine-episodin takiakin. Mahtavat kohta kuvitella, että olen huomionkipeä varhain mummoutuva naikkonen, joka hakemalla hakee huomiota.

Mies toi Vauvaa syömään, annan rintaa sen minkä oksentamiselta pystyin. Yläkerrasta kuului hyvin, miten Mies yritti nukuttaa Vauvaa ja Esikoista, kamala möykkä. Buranan voimin ja toistelemalal mielessäni taikasanaa Litalgin selvisin jotenkin kello kolmeen asti, jolloin mies toi Vauvan syömään. Hassu oli nukkunut tosi pitkään! Kelloahan mulla ei ollut. Jätin tuhisevan palleron viereeni ja torkuin minkä kivuilta pystyin. Kun Mies lähti töihin kuuden jälkeen, siirryin alakertaan Vauvan kanssa jottei Esikoisen tarvitsisi herätä yksin ja pelästyä.

Toisesta Buranastakin huolimatta kivut vain jatkuivat vaikka eivät yhtä pahoja enää olleetkaan kuin illalla. Mutta ihan riittävästi sattui kyllä, kun kipuja oli takana jo tuntikausia. Ja ilman ilokaasua ja epiduraalia... Puoli kasilta Esikoinenkin havahtui pyytämään totuttua aamuhuikkaansa, minkä törkeästi kielsin, kaikki maito on nyt varattuna Vauvalle. Rupesin siinä odottelemaan kello kasia ja sitä, että pääsisin varamaan aikaan Terveyskeskukseen. Ajan sainkin, mutta vasta kello 15:10. Huokaus, sanoivat, että voin tulla koettamaan, jos saisin ajan aikaisemmin ja jos kivut yltyvät, niin sitten pitääkin tulla.

Yritin siinä selviytyä lapsen kanssa. Vaipanvaihtoonkin piti kerätä voimia parikin kertaa, ensin Vauva ylös sängystä ja alustalle, lepo. Sitten pepunpesu ja piiiiitkä lepo. Kuivaus, lepo ja lopulta vaippa ja lepo. Voimat oli ihan finaalissa, vapisin ja oli kylmä vaikka kuumetta ei ollut. Kipu tekee sen mulle. Esikoinen kiukkusi minkä ehti, v-ä-s-y-t-t-i ja edelleen koski. Ajattelin että pakko on yrittää päästä lääkärille aikaisemmin, mietin vaan, että miten selviäisin ajomatkasta. Kun soitin Miehelle, hän päätti ottaa loppupäivän vapaata ja niinpä veimme Esikoisen hoitotädille ja läksimme jonottamaan aikaa, joka järjestyikin tosi sukkelaan. Sain reseptin vahvoihin Buranoihin ja lähetteen ylävatsanultraääneen. Litalginia he eivät uskalla imettävälle antaa, mutta jos kohtauksia edelleen tulee, niin sitten pitää käydä sitä Aluesairaalasta. Oireet täsmäisivät sappikiviin ja jos ultraäänikin varmistaa asian, niin edessä on leikkaus. Ihan mitä vaan, minä en jaksa tämmöistä enää!