Ystävyydestä

*Veijo ole nyt tällä kertaa suosiollinen*

Tulipa viikonloppuna mietittyä ystävyyttä, kun kyläpaikan emäntä Vee on ystävä jo vuosien takaa. Sitähän sanotaan, että sisarukset ovat yleensä ihmisen pisin ihmissuhde, mutta onneksi myös jotkut ystävyyssuhteetkin kestävät melkein läpi elämän. Hyvä ja pitkä ystävyyssuhde voi parhaimmillaan olla melkein kuin sisarussuhde, vaikka perhetaustat ovatkin eri, niin monet muut asiat ovat yhdessä koettuja.

Mitä ystävyys Veen kanssa on minulle merkinnyt vuosien mittaan?

Ensimmäisen kerran tapasimme seurakunnankerhossa, Vee oli ihana vaalea kikkaratukkainen prinsessa, jolle olin joskus kateellinen vaaleista kiharoista. Kaikki prinsessat kun ovat vaaleatukkaisia ja minä onneton olin jo silloin tumma. Viime vuonna sain Veeltä sähköpostia, jossa oli skannattuna pari lehtikuvaa noilta ajoilta. Oli aivan upeaa nähdä nuo muistoja herättävät kuvat ja varsinkin, kun Vee kertoili posteissaan tarinoita ja muistoja noista ihmisistä. Vee on minun menneisyyden lisämuistini, en muista noilta ajoilta paljon mitään, mutta Veen tarinat herättävät muistoja taas eloon.

70-luvun ikäluokat olivat pieniä ja niinpä ala-asteella oli silloin vain yksi luokka kuntamme keskustaajamassakin, olimme siis samalla luokalla alusta asti. Joskus ehkäpä neljännellä luokalla aloimme kirjoitella toisillemme kirjeitä. Minulla on vieläkin tuolla ullakolla tallessa ihanille kirjepapereille kirjoitettuja aarteita, hassua mistä tulikin mieleen kirjeenvaihto joka päivä koulussa tapaavien kesken? Kirjeetkin kun vaihtoivat omistajaa kädestä käteen. Veen kirjeet naurattivat, hän kirjoitti aina niin hassuja juttuja, verbaalinen taituri kun on. Välillä hakkasimme kirjeita kirjoituskoneellakin, eipä ihme, että näppäimistö on niin kelpo kumppani nykyisinkin.

Olimme parhaita kavereita niin kuin tytöt vaan voivat, kikattelimme kaikille hassuille jutuille, jaoimme salaisuuksia. Ja tietenkin suurimpia salaisuuksia olivat POJAT, nuo pelottavat ja ihanat olennot. Se oli ihanaa aikaa. Kasvoimme isommiksi, menimme yläasteelle ja lukioon, haaveet ja elämä muuttuivat. Me olimme niitä luokan kilttejä tyttöjä, koulu oli helppoa ja todistuksemme vilisivät ysejä ja kymppejä. Kirjoittelimme edelleen kirjeitä, mutta nyt myös ulkomaille eikä vain toisillemme.

Olimmekohan neljätoista, kun kysyimme pahaa aavistamattomilta vanhemmiltamme, että saamme lähteä interrailille lukion ekan luokan jälkeen, jos hankimme itse rahat. Ilmeisesti vanhemmat kuvittelivat, että höpisemme vain omiamme ja suostuivat, vähänpä nuo meitä tunsivat. :D Niinpä sitten lukion ensimmäisen luokan jälkeen suuntasimme ensin Ahvenanmaalle Veen siskon luo kesätöihin ja sitten kohti Eurooppaa. Jo pelkkä Ahvenanmaalla töissä käyminen oli ihana seikkailu ja Veen sisaren perhe teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Vielä nykyisinkin he ovat minulle se perhe, joita pidän onnellisen perhe elämän mallina mielessäni, perhe, josta huokui rakkaus ja huolenpito toisiinsa.

Matkailimme kuukauden ympäri Eurooppaa, juna vei meitä seikkailusta toiseen. Sinänsä matkustaminen oli helppoa, sillä vierailimme kirjeenvaihtokavereittemme luona ja yhtenä tukikohtana oli kylästämme Zürichiin naimisiin mennyt mukava rouva ja hänen miehensä. Zürichiä, Mövenpickiä, suklaata ja tätä pariskuntaa kaipaan yhä vieläkin. Itkimme, kun meidän piti lähteä takaisin Suomeen, olisimme vain halunneet jatkaa seikkailua. Heti kotiin palattuamme suunnittelimme tulevaa kesää ja niinpä koimme vielä toisenkin seikkailun Euroopassa.

Lukion jälkeen tiemme erosivat hetkeksi, Vee läksi Ruotsiin ja minä Saksaan au-pairiksi. Saksan reissuni epäonnistui täysin, tulin kotiin jo jouluksi ja läksin sitten Veen luo Ruotsiin, jossa asustelimme yhdessä vieraassa maassa opiskellen ja töitä tehden. Miesasiat pääsivät välillä sotkemaan ystävyyttä, minä palasin Suomeen opiskelemaan. Silloin se teki hirveän kipeää, mutta näin jälkikäteen ajatellen olimme kasvaneet niin kovin läheisiksi, että ainakin minulle teki hyvää kasvaa välillä ihmisenä erilläänkin. Jossain vaiheessa taas ystävyys alkoi taas kantaa.

Opiskelimme, hankimme ammatit ja lopulta miehetkin. Yhteyttä tulee pidettyä harvemmin, lähinnä sähköpostitse, mutta kuitenkin tuntuu kuin Vee olisi kaikesta huolimatta mukana niin monessa jutussa, yhteys säilyy, vaikka näemme suhteellisen harvoin. En osaa edes kuvitella, kuka olisin ilman tätä ystävyyttä, niin paljon se on minua muovannut vuosien saatossa.