Kaappiinko?

Koska muut tulevat kaapeista pois, pitänee ihan tasapainon vuoksi jonkun mennäkin kaappiin eli minun. ;)

Vauva siis sairastui nuhakuumeeseen ja eilinen ilta oli yhtä tuskaa, kun pienelle miehelle ei tissi maistunut. Imetysyritykset aiheuttivat hillittömiä raivonpurkauksia, poika vääntelehti ja kiemurteli mahdollisimman kauas tissiltä. Normaalia hamuilua tai haukkana tissin kimppuun syöksymistä tuli ikävä. Imetystä yritettiin niin normaalisti sängyllä kuin sohvallakin istuen, välillä pidin pientä ihan vain ilman paitaa sylissä, jos vaikka olisi pienelle syöminen mieleen. Ei auttanut ei. Lypsäminen ja hörpyttäminen tai lääkeruiskulla antaminen ei sekään hirveästi ajatuksena kiehtonut, joten yritimme sinnitellä rinnan avulla. Kuume oli kuitenkin jo laskenut, pissa- ja kakkavaippoja tuli vielä ja Vauva ei ollut yhtään voipunut, kiukkua kyllä riitti.

Tilanne laukesi vasta, kun sulkeuduin Vauvan kanssa yläkertaan rakentamaani pesään. Laitoin kaikki valot pois, otin vain Vauvan kainalooni ja hetken päästä kiukkuinen pieni poikaseni alkoi hamuamaan. Ensin arasti kuin kokeillen, irroittaen heti otteensa. Olin hiljaa, liikkumatta, odotin. Kohta toisen kerran ja pian Vauva ottikin rinnan suuhun ja alkoi huokaisten syödä. Vauva rentoutui ja nukahti rauhaisaan uneen. Yöllä syöttöjen aluksi Vauva kiukkusi pari minuuttia, mutta taipui sittenkin syömään. Rinnat olivat pinkeät ja kovat, oli helpotus omaankin fyysiseen oloon, kun pieni taas suostui syömään.

Mietin yön pimeinä tunteina pelokkaana päivää ja päivän valkeamista. Kaappiinko tässä pitää mennä syöttämään Vauvaa, muualle ei täydellistä pimeyttä meillä saa. Onneksi yläkerran vaatekaappi on niin iso, että sinne mahtuu patja lattialle. Tosin kuka vahtii reipasta Esikoista, sillä välin jos olen kaapissa?

Onneksi Vauva kuitenkin syö hämärässä huoneessa, ehkäpä tämä tästä helpottaa?