Olen jo jonkun aikaa pohtinut blogaavani joskus perheen lapsiluvusta. Viime yönä kommenttiraidalta toiselle pomppiessani törmäsin Kookoksen kirjoitukseen aiheesta ja sain kipinän kirjoittaa jo nyt.
Minulle on aina ollut selvää, että tahdon enemmän kuin yhden lapsen. Haaveissani lapsiluku on ollut neljä, mutta olosuhteiden pakosta olen joutunut tinkimään ja nyt olisin todella onnellinen, jos joskus perheeseemme liittyisi vielä kolmaskin lapsonen. Vanhemmillani oli kaksi lasta, joskus olisi ollut kiva, jos meitä olisi ollut enemmän. Sisarukset ovat iso rikkaus, vaikka olenkin veljeni kanssa myös tapellut aikoinani ja ollut tarkkana siitä ettei toinen vaan saa enemmän hyvää kuin minä, niin nyt aikuisena sitä vasta oikein ymmärtää sisaruksen arvon. Muistan kuinka säälin niitä ystäviä, joilla sisaruksia ei ollut. Lapsen silmin he näyttivät niin yksinäisiltä. Toisaalta en voinut ymmärtää kotiseudullani asuvia herrankansalaisia, joilla lapsia oli niin paljon kuin luoja vaan suinkin soi.
Jossakin takaraivossa oli selvästi kuva siitä, montako lasta on oikein ja sopivaa. Pidin ennen yli neljän perheitä outoina, ajattelin ettei vanhemmilla voi olla aikaa ja rakkautta kaikille. Vähänpä minä tiesin ja ymmärsin, onneksi Kotikarusellin Tsun siivellä olen saanut seurata nyt (vasta ;D) kuusilapsisen perheen elämää ja saanut rikkoa mieleni rajoja. Kaikki kuusi ovat taatusti yksilöitä, rakastettuja ja huolehdittuja - ja _kun_ seuraava joskus tulee, olen varma, että myös hän mahtuu hyvin joukkoon.
Isättömiä lapsia en maailmaan halunnut, joten vasta avioiduttuani 26-vuotiaan lapset alkoivat olla jota kuinkin realistinen mahdollisuus elämässä. Toisaalta oli myös halu elää kahdestaankin Miehen kanssa, hioa pois pahimpia särmöjä. Kolme vuotta elimme ilman yritystäkään, mukinoita ja tiedusteluja aika harvat ilkisivät esittää, vaikka tulihan niitäkin heittoja joskus. Paras oli anopin: "Mistä voit tietää saatteko edes lapsia, jos ette edes yritä?" Lapset tehdään (tai yritetään tehdä) itselle, ei niitä muitten mieliksi kannata haluta.
Tuli oikea aika ja Esikoinenkin sai alkunsa lyhyen yrittämisen jälkeen. Jo kun Esikoinen oli alle puolivuotias, paha vauvakuume iski taas jostain. Alan pahasti epäillä, että omatkaan vauvat eivät suinkaan ole vauvakuumetta helpottavia vaan entisestään ruokkivia pikku epeleitä. Olosuhteet olivat kuitenkin sellaiset, että seuraavalle annoimme tilaisuuden tulla vasta kun Esikoinen oli puolitoista vuotta. Jo aikaa sitten keskustelimme Miehen kanssa siitä, että olisi surullista, jos Vauva jäisi viimeiseksi - jospa joskus olisi vielä iltatähden aika!
***
Kenellä sitten pitäisi olla oikeus saada vauvoja ja millä syillä?
Suurin motiivi vauvojen haluamiselle on varmasti vauvakuume, meissä ihmisissä vain on sisäänrakennettu halu lisääntyä. Vauvat ovat niin suloisia ja ihania, karmea koko totuus siitä, mitä muuta vauvat voivat olla, paljastuu yleensä vasta kun oma on jo sylissä ja on myöhäistä perua. Mutta tietämättömyys koliikista ja valvotuista öistä ei selitä sitä, miksi useimmilla lapsitoive on enemmän kuin yksi.
Raskaus ja synnytys eivät ole kaikille elämän parhaita kokemuksia. Itse olen päässyt vähällä, tokihan pikku kremppaa on ollut ja synnytys toki sattuu, mutta synnyttämistä en silti vaihtaisi pois. Minulle synnytykset ovat olleet elämän tähtihetkiä, Esikoisen raskauskin oli, mutta toinen raskaus olikin sitten jo enimmäkseen kypsyttävää. Kokemus muutti minua ihmisenä, äidiksi kasvamisessa on jotain taianomaista.
Minä pidän vauvoista ja kaikesta kivasta puuhasta mitä siihen liittyy. Nautin siitä yhteydestä, jonka imettäminen rakentaa minun ja vauvani välille, yöheräämiset eivät yleensä haittaa. Tapaani hoitaa vauvojani liittyy paljon muutakin oheiskivaa, kantoliinoja ja kestovaippoja, jotka ovat ihan oma maailmansa ja yhteisönsä.
Valitettavasti elämän realiteetit rajoittavat lapsilukua. Joskus luin tutkimuksesta, että lähes kaikki perheet olisivat halunneet enemmän lapsia kuin mikä oli toteutunut lapsiluku. Yksi suuri este on talous. Vaikka lasten aiheuttamat lisäkulut eivät tarkalla taloudenpidolla ja kierrättämisellä tähtitieteellisiksi nousisikaan, esteeksi tulee helposti äitiys- ja vanhempainvapaiden aiheuttamat tulotason notkahdukset. Hoitovapaa viimeistään romuttaa taloudellisen tilanteen hyvin helposti. Tulonsiirrot vaikka tasaavatkin jonkun verran tulotason heittelyjä, eivät kata kaikkea. Joskus olisi helpompi, jos ei olisikaan työpaikkaa minne palata, voisi huoletta jäädä kotiin hoitamaan lapsia ilman karensseja ja muuta mukavaa. Onneksi rahat ja talous eivät ole kaikki, elämänlaatua ei mitata vain rahassa.
Kookoksen esittämä ajatus siitä ettei ura ja lapset sopisi yhteen on minulle vieras. Olen onnekas, työni vaikka onkin usein haastavaa ja mukavaa, on kuitenkin vain pelkkä työ. Viihtyisin todella hyvin kotonakin, en tarvitse itseni toteuttamiseen palkkatyötä. On varmasti kamalan stressaavaa, jos työ ja perhe repii ihmistä kahtaalle koko ajan. Tosin olisin taipuvainen ajattelemaan silti niin, että työpaikallaan jokainen meistä on korvattavissa, lapsillemme olemme kuitenkin ne ainoat vanhemmat.
***
Hmm, olisi niin paljon pohdittavaa, mutta tuntuu etten vain osaa tarttua ajatuksiin kiinni. Lapset, nuo ihanat ja rasittavat pikku otukset, melkein kuin keräilyesineet: Kerää koko sarja! Mikäs sen komeampaa kuin talossa juoksevat lapsoset, jotka voi yrittää pyydystää koon mukaiseen esittelyriviin silloin tällöin. ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti