Imetin tuossa äsken Vauvaa ja katselin kun pieni nukahti rauhaisasti rinnalle. Makoilin sängyllä kyljelläni, Vauvakin oli kyljellään, olimme vatsa vatsaa vasten. Pidin kädellä pientä peppulia, silittelin välillä selkää. Oli jotenkin niin täydellisen hyvä olo.
Katselin siinä kaunista pientä tissi suussa nukkuvaa poikaani, silittelin pehmeää nukkatukkaa. Vauvalla on kaunis pyöreä pää, hennon tukan alla ihon alta kuultaa verisuonisto. Iho on niin pehmeää kuin vain vauvoilla voi olla. Vauvan tuoksu on jumalainen, voi kun sen voisi säilöä muistin perukoille ikuisiksi ajoiksi.
Katselin pientä miestä ja mietin, mitä hänestä mahtaa isona tulla. Pienessä ihmisessä on mahdollisuudet niin hyvään kuin pahaankin. Hetken mietin, miten jokainen meistä on joskus ollut suloinen pieni vauva. Jokainen murhamieskin. Miten suuri vastuu vanhemmille onkaan annettu, pitäisi jaksaa joka päivä yrittää parhaansa. Ensimmäisten vuosien rakkaus ja turva kantaa pitkälle elämässä, mitä ikinä tapahtuukin, sitä ei Vauva koskaan menetä. Enkä minä menetä muistoja Vauvasta, samalla kun Vauva luo uusia muistoja niin kertaan myös Esikoisen suloisuutta. Sen samaisen tyttösen, joka on jo pitkällä kasvamisen polulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti