Tänään siitä on vuosi kun Vauva syntyi, aika on mennyt äärettömän
nopeasti. Olen katsellut kuvia ensi päiviltä ja videonpätkää juuri
maailman pullahtaneesta poikasesta. Kiukkuinen ensirääkynä käy suoraan
sydämeen.
SYNNYTYSKERTOMUS
Pikkukakkosemme eli
tekonimeltään Kääpä sai lasketuksi ajakseen 27.10.2004. Tilauksessa oli
tyttö ja vahvana odotuksena, että yli menee ja rutkasti, esikoinenhan
aikoinaan käynnistettiin. Synnytystapa-arvio povasi isohkoa vauvaa,
mutta kuinkas sitten kävikään.
Tiistaina 26.10.2004 heräsin
vähän ennen kuutta siihen, että jalkani kastuvat hieman. Löntystelin
siitä sitten vessaan ihmettelemään. Vuoto oli tosi vähäistä, kävin
kuitenkin vielä pesemässä jalkani. Miehen kello herätti ja seisoin
vielä kuivattelemassa hölmistyneenä, että mitä oikein oli tapahtumassa.
Kerroin sitten miehelle, että lapsivettä tihkuu, mutta edetään silti
päivän suhteen ihan normaalisti eli mies töihin ja esikoinen hoitoon,
tuurilla sattui hoitopäivä.
Mies ja esikoinen lähtivät,
istuksin pyyhkeen päällä, katselin vähän telkkaa, irkkasin ja mietin,
että missäs vaiheessa pitäisikään kysellä synnäriltä neuvoja.
Supistuksia ei ihmeemmin ollut, olin varautunut siihen, että voisin
odotella kotona vielä ainakin iltapäivälle supistuksia. Vaihdoin
välillä pyyhettä, kun ensimmäinen kastui liikaa. Erehdyin soittamaan
synnärille kasin jälkeen ja sieltä käskivät tulla heti tulehdusvaaran
takia. Eli ei kun soittamaan mies takaisin kotiin, en taatusti lähtisi
yksin ajamaan 60 km synnärille. Harmitti, olisin niin viihtynyt kotona
vielä!
Jotain 9:30 saavuimme synnärille, pääsin käyrille, jossa
näkyi vauvan hyvät sydänäänet, mutta supparit tosiaan puuttuivat.
Ajomatkalla oli supistellut tosi harvakseltaan. Tehtiin kaksi testiä,
molemmat näyttivät että lapsivettähän se. Lisäksi otettiin streptokokki
näyte. Kaulaa oli jäljellä vielä 2 cm ja kohdunsuu auki kahdelle
sormelle. Toiveikkaana jo kuuntelin, että heillä on hieman ruuhkaa,
josko vielä kotiin pääsisi, mutta ei, osastolle ja odottelemaan
luonnollista käynnistymistä.
Miehen kanssa kävimme kahvilla ja
onnistuin holauttamaan kahvion lattialle oikein kunnon lammikon
lapsivettä, sairaalavaatteetkin menivät märiksi. Holauttelin
huoneeseenkin pariin kertaan pitkin lattioita lisää vettä, mistä sitä
riittikin! Mies luuttuili sitten niitä lätäköitä jo kastuneilla
sairaalavaatteilla ja vaihtelin uusia. Puolilta päivin saimme ruokaa,
en voinut syödä kun pahaa teki – ja suppareitakin alkoi jo vähitellen
löytymään. Välit taisivat olla jotain 10 minuutin luokkaa, ei tullut
niin kovin orjallisesti katsottua kelloa. Kävely tihensi selkeästi
supistusvälejä, mutta toisaalta myös kivut lisääntyivät, joten
tyydyimme kävelemään miehen kanssa maltillisesti, kun välillä pysähdyin
nojailemaan seinään ja pyörittelemään lantiota hengitellen syvään.
Mutta hyvät seinät laitoksella, niihin oli kiva nojailla ja lievitellä
kipuja liikkeellä. ;) Samalla mietin miten kohdunsuuni on kukka, joka
avautuu terälehti terälehdeltä – mitä vaan, jotta osaisin aktiivisesti
rentouttaa kroppaa supistusten aikana. :P
Pistin miehen
hakemaan evästä ja juomista varmuuden vuoksi, sillä aikaa vuoroon
tullut kätilö pisti hetkeksi käyrille kahden kieppeillä. 14:30
sisätutkimuksessa kaula olikin hävinnyt ja kohdunsuu 3-4 sormelle auki.
Jees! Edistystä. :) Supparit tuntuivat jo sen verran ilkeiltä, että
menin suihkuun sulattelemaan supistuskipua pois kuumalla vedellä. Jo
esikoisesta muistin, miten taivaalliselta kuuma vesi tuntui. Ja niin
nytkin, vaihtelin suihkua selästä alavatsalle, nojailin suihkun seiniin
ja hengittelin supistuskipuja pois. Sääli kun suihkussa ei viitsi koko
päivää kuitenkaan seistä, joten palasin huoneeseen.
Istuksin
sitten sängyllä, kun en jaksanut enää seistä koko ajan ja heiluttelin
itseäni välillä silmät kiinni edes takaisin, supistusten tullessa
sitten sivulta sivulle. Oli varmaan mielenkiintoista keskustella
kanssani, kun supistusten tullessa vaikenin täysin ja keskityin vain
hengittämään kipuja pois. ;) 16:40 aloin jo kaipailemaan muutakin,
joten soitto kätilölle ja kysyin, että mitäs muuta kivaa olisi
tarjolla. Sisätutkimuksen jälkeen (auki 4 cm) kätilö tarjosi
synnytyssalia ja siellä ilokaasua ja epiduraalia. Olin aika empivällä
kannalla epin suhteen, kerroin, että en haluaisi joutua samaan jamaan
kuin esikoisesta, jossa ponnistusvaihe kesti yli tunnin olemattomilla
supistuksilla ja ilman ponnistustarvetta.
16:40 siis
synnytyssaliin, istuin keinutuoliin ja sain käsiini ihanaisen
ilokaasumaskin. Aah, hengittelin ilokaasua antaumuksella ja kunnon
pöhnässä tuntuikin aina, että filmi katkesi pariksi sekunniksi. Oli
jotenkin villi tunne kun tunsi miten pää melkein notkahti sivulle, kun
humala iski kunnolla päälle. Minulla ilokaasu toimii ihan ok, tuntuu
ettei kaasu poista kipuhuippua, mutta lasku takaisin supistuksesta
tuntuu lievemmältä. Sääli vaan, että ilokaasu ei enää tuntunutkaan
toimivan, supparit tulivat 3 minuutin välein. Epiduraali alkoi siinä
vaiheessa todella houkuttamaan, en jaksaisi millään ilveellä
tuntikausia, jos edistystä ei kivuista huolimatta tapahtunut.
Kätilö
teki sisätutkimuksen 17:45 ja valitettavasti tilanne oli ennallaan,
joten pyysin epiduraalia. Lääkäriä sai hetken odotella, kätilö laittoi
tipan ja välineet valmiiksi, vetelin kiihkeästi ilokaasua ja keskityin
uikuttamaan epäurhoollisesti suppareiden kourissa. Teki ihan sairaan
kipeää! Lopulta lääkäri tuli, epin laiton aikana oli järjettömän vaikea
pysyä paikallaan sillä jostain ihmeestä alkoi tulemaan pakonomainen
tarve ponnistaa. Pari kertaa taisi tulla koeponnistettuakin ilman
lupaa, kun ei muuta voinut. ;) Esikoisen synnytyksessä epiduraalin
laitto ei tuntunut missään, tällä kerralla homma tuntui yllätyksekseni
epämukavalta.
Eli epiduraali kirjattiin laitetuksi 18:33 ja kun
ponnistustarve oli kova, kätilö teki sisätutkimuksen saman tien kun
putket ja lisäannos oli teipattu selkään ja olinkin auki. Eli
epiduraali tuli laitettua turhaan, ei kerinnyt vaikuttaa. Samantien
selälleen ja ponnistamaan (tuon edellisen kellonajan täytyy olla
epiduraalin laiton aloitusaika). Minnekään jakkaroille ei olisi
kerinnyt millään. Kätilö laittoi nopeasti suojia valmiiksi.
Ponnistustarve oli aivan kamalan vahva voima, ei sitä millään voinut
vastustaa enää ja helpottuneena ponnistin. Ekalla lapsi ilmeisesti tuli
venyttämään välilihaa, tunsin polttavaa kipua ja siitä sain vielä lisää
ponnistusvoimaa: Ihan pakko saada lapsi heti ulos, kun sattuu!!! Kätilö
vähän toppuutteli, kaksi ponnistusta ja Kääpä syntyi 18:49.
Ensimmäisenä silmiin pistivät PALLIT!!! Poika, vaikka tyttö oli
tilattu! No, en voi sanoa, että tuo nyt hirmuinen ylläri oli, vaikka
viimeiseen asti vänkäsin vastaan. ;)
Kääpä huusi kuin syötävä,
potkiskeli ja protestoi – ihan toista kuin esikoisen kanssa, joka
matkasi happikaappiin toipumaan synnytyksestä. Kinainen Kääpä paitani
alla tekstailin kavereille ja perheelle, olo oli ihan epäuskoinen
minuutin ponnistusvaiheen takia. Mies sai tällä kertaa leikata
napanuoran ja lähti pian kylvettämään poikaa, huutelivat mittoja seinän
takaa, kun ponnistin vielä istukkaa ulos ja repeämää ja pintanaarmuja
ommeltiin. Kymmenisen tikkiä tuli, eipä ole pahemmin muuta haittaa
ollut kuin että yskiminen sattuu. Pitikin hommata flunssa sopivasti
synnytyksen kanssa samaan aikaan. ;)
Avautumisvaiheeksi
merkittiin 6 h 48 min, ponnistusvaihe 1 min ja jälkeiset tulivat 6
minuutin kuluttua. Päällimmäiseksi synnytyksestä jäi epäusko siitä, kun
kaikki menikin aivan toisin kuin olin odottanut. Synnytys käynnistyi
luonnollisesti päivää ennen laskettua aikaa, sekä synnytyksen
kokonaiskesto ja varsinkin ponnistusvaihe olivat paljon nopeampia kuin
olisin ikinä uskaltanut edes toivoa, vauvan paino-arviot heittivät
reilusti (vauva olikin vain 3710, vaikka odotuksissa oli reilustikin
yli 4-kiloinen)… Suurin yllätys oli varmasti ponnistustarpeen voima,
nyt sitä vasta oikein tajuaa, miten toivotonta tuhraamista esikoisen
synnytys oli heikoilla supistuksilla kätilöiden katsoessa käyrältä
milloin ponnistetaan.
Aluesairaala on kyllä tosi kiva
synnäri, henkilökunta on todella mukavaa. Tällä kertaa sairaalassa oli
niin erilaista, kun olin käytännössä vauvan kanssa kahden. Mies kävi
vielä töissä ja huolehti esikoisesta kotona iltaisin, kävivät kerran
katsomassa meitä sairaalassa. Sen enempää en vilkasta esikoista kyllä
olisi kaivannutkaan sairaalaan juoksemaan ja muutenkin tuo 60
kilometrin matka suuntaansa on turhan rankkaa päivittäin työ- ja
hoitopäivän päälle ajettavaksi. Eli satsasin sairaalassa täysillä
siihen, että imetys lähtee onnistumaan – sen minkä Kääpä päättäväisenä
miehenä halusi pelata äidin kanssa yhteen. Perjantaina 29.10.
kotiuduimme ja opettelemme nyt koko poppoo elämää uuden jäsenen kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti